18-vuotias Jukka Simola oli saanut elää kevään 1944 melko rauhallista rintamaelämää Kenttätykistörykmentti 15:n joukoissa keski-Kannaksella. 5. patterin tulitoiminta ei ollut asemasotavaiheessa järin vilkasta.
Kesäkuun 9. päivä kaikki muuttui kerralla. Valtava tykistökeskitys ja lentopommitus alkoi lännenpänä Valkeasaaressa, mutta kranaatteja alkoi sataa myös Vaskisavotan lohkolle. Kun seuraavana päivänä Pääasema murtui Valkeasaaressa, piti myös KTR 15:n aloittaa vetäytyminen.
Siiranmäessä asemat pidettiin hirvittävien vastahyökkäysten jälkeen. Kun asemat murtuivat taas toisella lohkolla Kuuterselässä, piti vetäytymistä jatkaa. Tykistö vetäytyi jalkaväen kanssa edelleen Vuoksen rantaan. Sillanpääasemaa pidettiin Äyräpään harjulla, sieltä jouduttin vielä perääntymään joen yli Vuosalmen peltoaukeiden reunaan. Siihen piti panna stoppi.
Heinäkuun alun kovissa taisteluissa miehiä tarvittiin välillä tykistön tuliasemista myös tulenjohtajien avuksi etulinjaan. Siksi myös Jukka Simola pääsi näkemään sotaa hyvin läheltä. Tulenjohtopaikka Sintolanniemen harjulla oli taistelualueen pohjoispuolella.
Metsäpalot olivat polttaneet puuston harjun laelta. Sieltä avautui todella hyvä näkymä venäläisten asemiin, mutta siitä oli muutenkin etua. Matalaan maastoon kaivetuista tulenjohtopaikoista johdettu tuli jäi välillä auttamattomasti vajaaksi.
– Sieltä näkyi vihollisen asemien taakse. Se oli niin hyvä paikka, nykyisin Lahdessa asuva Jukka Simola, 91, kertoo ISTV:n 100 tarinaa sodasta -sarjan haastattelussa.
– Haarakaukoputkella pystyi näkemään 6–7 kilometriä. Siitä näki kaikki vihollisen ryhmittymät. Jalkaväki, panssarit, tykistö, heittimet... Ne olivat kuin tarjottimella.
Simolan mukaan isoon maaliin saattoi ammuttaa kerralla vaikka 12:ta patteristoa. Kranaatteja kyllä riitti ja jälki oli sen mukaista. Simola kertoo, että haarakaukoputkella katsottuna kaikki tapahtui ihan kuin se olisi ollut vieressä.
– Suurimmalta osalta hyökkäykset saatiin torjuttua juuri sieltä. Kova keskitys pelasti. Siellä lakosi miehet ja koko ryhmittymä.
Venäläiset saivat tästäkin huolimatta sisäänmurtoja suomalaisten asemiin Vuosalmella, mutta vastahyökkäyksillä asemat pystyttiin pitämään suomalaisten hallussa sodan loppuun saakka.
Simola säästyi sodan pahimmasta vaiheesta hengissä. Hänellä on koko revohkasta painavaa sanottavaa.
– Omasta kokemuksestani voin sanoa, että sotaa ei pidä toivoa. Se on vihoviimeinen asia.
– Mutta ei siellä sodassakaan koko ajan sodittu. Oli myös hauskaa ja mukavaa. Ja joskus ikävämpääkin.
Kuuntele Jukka Simolan koko tarina tykistön toiminnasta kesällä 1944 jutun pääkuvana olevalta videolta. Alla olevalta videolta voit katsoa, miltä sodanaikaisen 155 mm:n haupitsin toiminta näytti perinnenäytöksessä kesällä 2017.
Kauko Kaapeli palveli kesällä 1944 Rukajärvellä. Hän oli mukana kolonnassa, jonka kimppuun vihollisosasto hyökkäsi korpitiellä.
Väinö Leppänen palveli vetäytymisvaiheessa tulenjohtueessa Laatokan Karjalassa. Alla olevalla videolla hän kertoo, miten tykistö hajotti toistuvat vihollisen hyökkäykset.
Leo Jokelainen haavoittui kesällä 1944 Kannaksella tiedustelutehtävissä. Hän oli valmis ampumaan kaikki, jotka yrittäisivät ottaa häntä vangiksi.
Matti Orrelan rintamapalvelus alkoi alkuvuodesta 1942 Kannaksella konekiväärimiehenä. Vähän ajan kuluttua tuli tieto veljen kaatumisesta toisella rintamanosalla. Tätä seuranneet tapahtumat vetivät nuoren miehen lukkoon.
Katso kaikki 100 tarinaa sodasta -sarjan jaksot täältä.
