Paasikiven hirmuinen aika: Sitkeä ja temperamenttinen presidentti pysäytti kommunistien vyörytyksen

Julkaistu:

Suomi100
Juho Kusti Paasikivellä oli kiire syntyä. Ikään kuin hän olisi tiennyt elämäntehtävänsä, josta tuli pitkä ja raskas. Paasikiven presidenttikauden alku oli ”hirmuinen”, ja sotien jälkeen ulospääsy suurvaltojen puristuksesta vaati uutta ajattelua.
Tamperelaisen kauppiaan renki Johan August Hellstén pakkasi marraskuussa 1870 rekeen lankoja ja kankaita ajaakseen Lahteen joulumarkkinoille, kuten tapana oli. Rekeen istui myös hänen vaimonsa Karolina Wilhelmiina, joka oli viimeisillään raskaana.

Hämeenkosken tienoilla juuri ennen Lahtea aika oli täysi; lapsi halusi tulla maailmaan. Huljalan kylän kohdalla Johan August käänsi hevosensa Kulma-Seppälän taloon, jonka savusaunassa näki 27. marraskuuta ensimmäistä kertaa päivänvalon pulska, lähes viisikiloinen poika.


Harvoin on pikainen sattumasyntymä näin komeasti merkitty: paikalla seisoo muistopaasi, kuvanveistäjä Essi Renvallin suunnittelema metallilaatta ja vuonna 1970 istutettu kunniatammi. Ohitse humisee Tampere–Lahti-valtatie, ja vain vaivoin tajuaa, että tällä vaatimattomalla paikalla syntyi presidentti, joka luotsasi Suomen ulos sodanjälkeisestä tukalasta tilanteesta.

– Antakaa siellii (säällinen) nimi, niin tulee siellii mieskin, kätilö Edla Kukkola suositteli.

Johan Gustafiksi hänet ristittiin ja merkittiin markkinoilta paluun jälkeen Tampereen kirkonkirjoihin. Vuoteen 1887 saakka hänet tunnettiin Johan Gustaf Hellsténinä.

Lahjakas poika, oikeastaan lapsinero

Äiti Karoliina kuoli Juho Kustin ollessa nelivuotias. Seuraavana vuonna perhe muutti Hollolaan, jonne isä perusti kangaskaupan. Se menestyi hyvin.

Isä huomasi pojan älylliset taidot ja lähetti hänet tuon ajan johtavaan suomenkieliseen oppikouluun, Hämeenlinnan normaalilyseoon. Päätös ei varmaankaan ollut helppo niukoissa taloudellisissa oloissa. Vaikutti kuitenkin siltä, että pojalla oli rajattomat lukuhalut. Pian hän oli luokkansa priimus ja piti paikkaa koko kouluajan.


Elokuussa 1884 myös isä Johan August kuoli ja jätti yli 4 000 kultamarkan velat. Sen jälkeen varattoman orpopojan holhousvastuu siirtyi iäkkäälle tädille.

”Juho Kusti Paasikivi oli tämän koulun oppilaana 1882–90”, lyseon seinään kiinnitetyssä muistolaatassa lukee.

Lyseon juhlasali muotokuvineen ja rintapysteineen on suomalaisten merkkihenkilöiden galleria. Vain muutamia vuosia aiemmin samaa koulua olivat käyneet Jean Sibelius ja I.K. Inha. Lista koulun entisistä oppilaista on muutenkin kunnioitusta herättävä: E.N. Setälä, Eino Leino, Larin-Kyösti ja J.W. Rangell. Eikä pidä unohtaa Vexi Salmea, Irwin Goodmania ja Jyrki69:ä.

Realistinen rauhanneuvottelija ja monarkisti

Ensimmäisen kerran Paasikivi nousi merkittäväksi poliittiseksi vaikuttajaksi vuoden 1905 suurlakon jälkeen. Vuonna 1907 hänet valittiin eduskuntaan Suomalaisen puolueen listoilta. Hän oli suhteessa Venäjään niin sanottu myöntyvyyspoliitikko, joka kuitenkin keskittyi lähinnä sosiaalipoliittisiin kysymyksiin, erityisesti maanvuokra- ja torppari-asioihin.

Venäjän keisarivallan luhistuminen keväällä 1917 muutti tilannetta myös Suomessa. Paasikivi palasi takaisin politiikkaan ja oli mukana Ståhlbergin johtamassa perustuslakikomiteassa. Hänen tähtäimessään ei tuossa vaiheessa ollut täysi itsenäisyys vaan lähinnä Suomen autonominen asema Venäjän yhteydessä.



Bolsevikkien vallankumous lokakuussa 1917 muutti hänen ajatuksensa. Paasikivi oivalsi, että ulkoisten maailmantapahtumien seurauksena Suomelle oli auennut mahdollisuus itsenäisyyteen kuin ”taivaan lahjana”. Hän oli monarkisti, joka yhdessä P.E. Svinhufvudin kanssa kaavaili saksalaisen prinssin Friedrich Karlin valitsemista Suomen kuninkaaksi.

Kun Saksa romahti marraskuussa 1918, haaveet suomalaisesta monarkiasta haihtuivat tuuleen. Paasikiven johtama hallitus joutui jättämään paikkansa, ja hän irtaantui sivummalle politiikasta.

Paasikivi antoi kuitenkin vielä merkittävän panoksen itsenäistymiselle Tarton rauhansopimuksen pääneuvottelijana. Äärioikeistossa Tarttoa pidettiin ”häpeärauhana”. Paasikivi kuitenkin kuului niihin, jotka jo tuolloin ymmärsivät reaalipolitiikkaa ja sopimuksen merkityksen Suomen maailmanpoliittisen aseman vakiintumiselle.

Vuoden 1920 Tarton rauhansopimus merkitsi Suomen lopullista irtautumista Venäjästä ja vaikean itsenäistymisprosessin päätöstä. Kaiken lisäksi saatiin Petsamo ja pääsy Jäämerelle.

Siedettävien ehtojen ja järkivalintojen kannattaja

Syksyllä 1944 Paasikivi oli vihainen – tällä kertaa Mannerheimille ja yleensäkin sotilasjohdolle siitä, että keväällä 1944 Neuvostoliitolta olisi saatu paremmat rauhanehdot. Paasikivi oli toiminut rauhanneuvottelijana Moskovassa sekä loka-marraskuussa 1939 että keväällä 1944.

Paasikiven pettymys ilmenee hänen päiväkirjamerkinnästään 21. syyskuuta 1944:

”Tänään lehdissä välirauhansopimuksen teksti. Hirmuinen! Hirmuinen! Moskovan rauha oli monta kertaa parempi kuin tämä. Kysymys on, voiko Suomen kansa tämän jälkeen elää. Ja tähän on jouduttu oman tyhmän seikkailupolitiikkamme kautta ja sotapolitiikkamme kautta, johon sotilaat ovat pääasiassa syypäät.”


Toki myös Paasikivi oli jatkosodan alussa uskonut Saksan voittoon, mutta hän oli sivussa politiikan ytimestä ja omaksui jo varhain epäilevän asenteen. Hän ymmärsi tilanteen äärimmäisen vakavuuden viimeistään keväällä 1944, kun hän yhdessä Carl Enckellin kanssa kävi rauhantunnusteluissa Moskovassa ja tapasi ulkoministeri Molotovin.

Paasikivi oli realisti, ja hänen mielestään sodasta olisi silloin voitu irtautua ”siedettävin ehdoin”. Politiikan sisäpiiri ei kuitenkaan hyväksynyt Neuvostoliiton sanelemia kovia rauhanehtoja.

Siitä Paasikivi ärjyili vielä syksyllä.

Sodanjälkeinen rautainen ote

Mannerheim nimitettiin presidentiksi elokuun alussa 1944, ja hänellä oli keskeinen rooli siirryttäessä sodasta rauhaan. Hän luovutti käytännön politiikan johtamisen marraskuussa pääministeriksi nimitetylle Paasikivelle.

Niin alkoi hahmottua sodanjälkeinen ”Paasikiven linja”. Se edellytti yhteistyötä suursodan voittajaksi kohonneen Neuvostoliiton kanssa.

Loppusyksyllä 1944 Paasikivi kohosi selkeästi Suomen politiikan voimahahmoksi. Vaikeimmiksi kysymyksiksi nousivat sisäpolitiikan vakauttaminen ja välirauhansopimuksen määräysten toimeenpano valvontakomission paineen alla. Vähitellen Paasikivelle alkoi kertyä poliittista nostetta, joka ilmiselvästi johti kohti presidentin tehtävää.

Suomen piti nyt nousta laakson pohjalta sitkeästi ponnistellen valoisimmille seuduille, kuten Paasikivi kuvaili legendaarisessa vuoden 1944 itsenäisyyspäivän puheessa Töölön kisahallissa, silloisessa Messuhallissa. Samalla hän paalutti Suomen ulkopolitiikan linjan realismin oppien mukaisesti.

Kaiken viisauden alku on tosiasioiden tunnustaminen, hän muistutti.

Temperamenttinen ja erikoinen presidentti

– Paasikivi raivosi tänään hullun tavalla, Johannes Virolainen merkitsi muistiin lauantaina 12. maaliskuuta 1955.


Lokakuussa 1954 Urho Kekkonen muodosti hallituksen ja Maalaisliiton nuoresta nousevasta kyvystä Virolaisesta tehtiin sen ulkoministeri. Tosin ulkoministeriön asiat olivat käytännössä tiukasti pääministeri Kekkosen käsissä, ja ulkoasiainhallinnon virkamiehet puolestaan hoitivat mielellään nautiskelupuolen tunnetusti raittiin ministerinsä sijasta.

Ulkoministerinä Virolainen tapasi viikoittain myös 84-vuotiasta presidentti Paasikiveä. Nuori Virolainen ihmetteli, miten merkillinen mies vanha presidentti oli. Välillä tämä ärjyi kuin mielipuoli, mutta oli hetken kuluttua viisas ja normaali mies.

Paasikiven kuohuva temperamentti muistettiin hyvin myös Kansallispankissa, jonka pääjohtajana hän toimi vuosina 1914–1934. Hän käytti pankin johtamisessa kovia otteita ja joutui ennen pitkää ristiriitaan pankin muun johdon kanssa. Niinpä hän joutui eroamaan tehtävästä vuonna 1934.

Myöntyväinen mutta Venäjän ja idästä virtaavan politiikan suhteen tiukka

Oikeastaan Paasikiven linjaa edelsi ”Mannerheimin linja”, joka tarkoitti aselevon aikaansaamista ja välirauhansopimuksen alkuvaiheen toteuttamista. Tutkija Pekka Visurin mukaan Mannerheim ja Paasikivi vaikuttivat yhteistyössä vuosina 1944–1947 Suomen turvallisuuspoliittisen linjan vakiintumiseen uudelle pohjalle.

Kummatkin tunsivat Venäjän, mutta eri näkökulmista.


Visurin mukaan Paasikiven linja pohjautui vastapuolen näkökannan huomioon ottamiseen ja tarvittaessa sitä myötäilevään realismiin ja kompromissihaluun. Siinä mielessä Paasikivi oli yhä myöntyvyyspoliitikko. Vältettiin yksipuolisesti idealismiin perustuvia ratkaisuja, jotka voivat helposti johtaa konflikteihin.

Se ei kuitenkaan ollut pelkkä myöntyväisyyttä. Sisäpolitiikassa Paasikivi päätti pysäyttää kommunistien vyörytyksen, eikä Suomi liukunut kansandemokratiaksi.

Viimeinen tärkeä etappi oli Pariisin rauhansopimuksen syntyminen vuonna 1947. Vasta se takasi Suomelle lopullisesti suvereenin valtion aseman sotien jälkeen.

Viimeinen itsenäistyneen Suomen politiikan alkukuohuissa keitetty presidentti

Paasikivi oli sitkeä, vanha jäärä – viimeinen 1800-luvulla syntynyt presidentti ja sosiaaliselta syntyperältään ”alhaisin” Suomen presidenteistä. Hän on Suomen presidenteistä viimeinen, joka oli henkilökohtaisesti mukana politiikassa Suomen itsenäistymisen kuohuvina vuosina 1917–1920.


Paasikiven jälkimaineeseen jätti pienen tahran se, että hän suostui vuoden 1956 presidentinvaaleissa kokoomuksen ja porvarillisten pienpuolueiden pelinappulaksi, kun ne pyrkivät torjumaan Urho Kekkosen.

Ärjyilevä 85-vuotias ukko halusi vielä kerran tulla imarrelluksi. Hänellä oli ollut kiire tulla maailmaan, mutta presidentin virasta hänellä ei ollut kiire lähteä.
Lähteitä: Tuomo Polvinen: Paasikivi. Valtiomiehen elämäntyö 1–5. WSOY 1989–2003. Pekka Visuri: Paasikiven Suomi suurvaltojen puristuksessa 1944–1947. Docendo 2015. Mikko Majander: Paasikivi, Kekkonen ja avaruuskoira. Historiaesseitä. Siltala 2010. Markku Kuisma: Sodasta syntynyt. Itsenäisen Suomen synty Sarajevon laukauksista Tarton rauhaan 1914–1920. WSOY 2010. www.kansallisbiografia.fi

Juho Kusti Paasikivi

  • Syntyi 27.11.1879 Hämeen läänin Koskella, nykyisin Hämeenkoski
  • Vuoteen 1887 asti Johan Gustaf Hellstén
  • Puoliso Anna Matilda o.s. Forsman v:sta 1897 (s. 1869, k. 1931), Allina (Alli) o.s. Valve v:sta 1934 (s.1879, k. 1960), 4 lasta
  • Ylioppilas Hämeenlinnan normaalilyseosta 1890
  • Valtiokonttorin ylitirehtööri (pääjohtaja) 1903–1914, Kansallis-Osake-Pankin 1914–1934
  • Kansanedustaja 1907–1909 ja 1910–1913, senaattori 1908–1909, senaatin talousosaston varapuheenjohtaja (pääministeri) 1918, Suomen lähettiläs Tukholmassa 1936–1939, salkuton ministeri Risto Rytin hallituksessa 1939–1940, suurlähettiläs Moskovassa 1940–1941
  • Suomen valtuuskunnan johtaja Neuvosto-Venäjän kanssa käydyissä rauhanneuvotteluissa Tartossa 1920, valtuutettu neuvottelija Suomen ja Neuvostoliiton välisissä neuvotteluissa loka-marraskuussa 1939, valmisteleva rauhanneuvottelija Tukholmassa helmikuussa 1944 ja Moskovassa maaliskuussa 1944
  • Pääministeri 1944–1946 ja tasavallan presidentti 1946–1956
  • Kuoli 14.12.1956 Helsingissä