Suomi 100

Helena ja Elli teloitettiin Lahdessa 1918: Punaisten naiskaartilaisten kova kohtalo

Julkaistu:

Vuosi 1918
Punaisia naiskaartilaisia oli noin kaksi ja puoli tuhatta. Heistä kaatui noin 60 ja teloitettiin noin 270.
He näyttävät kuvassa naamiaisiin pukeutuneilta opiskelijatytöiltä. Helena Aallolla ja Elli Vuokolla on housut ja jonkinlaiset sotilasmanttelit. Päässään heillä on lippalakit.

Hurjin osa varustusta ovat heidän kiväärinsä. Jos kuva olisi otettu nykyään, ajattelisi, että nekin ovat naamiaisrekvisiittaa.

Helena hymyilee luottavaisesti. Ellillä on tiukka ilme. Voisi ajatella, että sekin on kuvaa varten vedetty poseeraus. Sitten on aika siirtyä juhlaväen joukkoon. Niin se ei ollut. Helena ja Elli teloitettiin Lahdessa vuonna 1918.


Tuona keväänä Lahdessa ammuttiin noin 200 vangiksi joutunutta punaista naista. On väitetty, että jopa 150 heistä olisi ammuttu yhdellä kertaa. Tuoreessa kirjassaan Sisällissodan naiskaartit – Suomalaisnaiset aseissa (Gummerus) Tuomas Hoppu kuitenkin arvio, että joukko teloitettiin useammassa erässä.
Mainos (Teksti jatkuu alla)
Mainos päättyy

Joukkosurman päivämäärästä ei ole varmuutta. Hoppu uskoo, että se tapahtui 9. toukokuuta 1918, helatorstaina.

Punavanki Frans Siivonen kertoi vuosikymmeniä myöhemmin kuulleensa, kuinka naisia huudettiin kokoon 30–40 hengen ryhmissä. Hän sanoi nähneensä tehdasrakennuksen yläkerrasta, kuinka naisia surmattiin konekiväärillä.

Siivosen kanssa oli toinen vanki, Herman Ruusunen. Hänen tyttärensä Sanna ammuttiin. Sanna Ruusunen oli ilmeisesti punaisten sairaanhoitaja eikä naissotilas. Hänet kyllä muistettiin ”pelkäämättömänä tyttönä”.

Kaarteihin aatteen ja palkan takia

Punaisia naiskaartilaisia oli noin kaksi ja puoli tuhatta. Heistä kaatui noin 60 ja teloitettiin noin 270. Valtaosa naisten teloituksista tapahtui siis Lahdessa.


Aatteen lisäksi kaarteihin liityttiin toimeentulon vuoksi. Parhaimmillaan palkaksi luvattiin 15 markkaa päivässä, mikä oli ammattityömiehen ansio. Koko kapinan keskeisiä syitä oli Venäjän vallankumousta seurannut työttömyys, joten innokkaita oli paljon.

Tosin lopulta lupaukset saattoivat supistua ruokapalkaksi, mutta sekin oli tarpeen sodan ja nälän keskellä. Toisaalta aatteellisista syistäkin liittyneet saattoivat myöhemmin selittää päätöstään nälällä lieventääkseen tuomioitaan.

Naiskaartilaiset olivat nuoria. Valtaosa 18–23-vuotiaita. Alle 18-vuotiaitakin oli yli 500.

Esikuva saatiin ensimmäisen maailmansodan venäläisten naisten ”kuolemanpataljoonista”.


Valkoistenkin naisten puolella olisi ollut sotaan halukkaita. Puuhanaisena oli tuleva lapuanliikkeen aktiivi Hilja Riipinen. Ylipäällikkö Mannerheim kuitenkin tyrmäsi idean. Jotkut yksittäiset valkoiset naiset kuitenkin kantoivat asetta ja saattoivat sitä käyttääkin.

Koulutus: vain kaksi harjoituslaukausta

Myöhemmin punaisten joukossa eli legenda naiskaartilaisten urhoollisuudesta ja urotöistä. Naisia osallistui kaikkiin sisällissodan suurimpiin taisteluihin Tampereella, Helsingissä ja Viipurissa.

Hoppu suhtautuu myyttiin epäilevästi. Naisten, kuten useimpien punaisten miestenkin sotilaskoulutus oli olematon. Punakaartissa oli tapana antaa ampua vain kaksi harjoituslaukausta. Kun vastaan tuli ammattiupseerien johtamia kurinalaisia valkoisia tai maailmansodassa karaistuneita saksalaissotilaita, punaisten miestenkin kantti petti usein.


Hopun mukaan tosin legenda on Alvettulan taistelusta Hämeenlinnan läheltä huhtikuun lopulta 1918. Tuolloin Valkeakosken naiskaarti oli menrkittävässä osassa rynnäköissä, kun vetäytyvät punaiset ylittivät valkoisten hallussaan pitämän sillan ja välttivät vielä saarroksiin joutumisen. Ei tiedetä, kaatuiko naisista yksikään tuossa yhteenotossa.

Vankileireillä kuoli nälkään ja tauteihin 113 naista. Se oli vähän, alle prosentti yli 13000 leireillä menehtyneestä.

Tiina Lintunen arvelee uudessa kirjassaan Punaisten naisten tiet (Otava), että naiset selvisivät leireillä pienemmän kaloritarpeensa ja paremman hygieniansa vuoksi miehiä paremmin. He pääsivät myös helpommin työskentelemään leireillä ja niiden ulkopuolellakin ylimääräistä ruoka-annosta vastaan.


Kaikki vankileireille joutuneet naiset eivät olleet tarttuneet aseisiin. Kapinallisesta toiminnasta valtiorikosoikeuksiin joutui yli 5500 naista, siis enemmän kuin kaksi kertaa naiskaarteista palvelleiden määrä. Heistä yli 4000 sai tuomion.

Sekä ehdottoman että ehdollisen vankeustuomion yleisin pituus oli kolme vuotta. Naisia kuitenkin armahdettiin jo vuoden 1918 lopulla.

Vaikeuksiin saattoivat joutua punaisten huoltoa ja toimintaa vaikkapa puhelinkeskuksissa auttaneet. Ryöstöön osallistumisesta voitiin syyttää, jos mies oli tuonut kotiin saalista.

Viha jatkui

Punaisiin naisiin kohdistunut epäluulo ei päättynyt armahduksiin. Tiina Lintusen teos perustuu hänen väitöskirjaansa Porin seudun tapahtumista. Hän seuraa naisten kohtaloita toiseen maailmansotaan asti ja sen jälkeenkin.

Viha oli suuri, sillä olivathan myös punaiset tehneet hirmutekoja. Kirjailija Ilmari Kianto oli sodan kestäessä esittänyt, että naiset pitäisi ”susinarttujen lailla tappaa”. Myös heikkolaatuisen proletariaatin lisääntymisen rajoittamista pohdittiin.


Kapinasta tuomittujen naisten oli vaikea saada työtä ja osa heistä oli Etsivän keskuspoliisin seurannassa. Moni oli menettänyt sodassa miehensä ja muita perheenjäseniään.

Liennytystä nähtiin vasta talvisodan jälkeen, jolloin punaleskille myönnettiin eläke. Vuonna 1973 eduskunta päätti korvauksesta vankileireille ja vankilassa olleille. Summa oli 1000–2500 markkaa. Hakemuksia tuli vielä yli 10000, suurin osa entisiltä punaisilta.

Kommentit

    Näytä lisää
    Kommentointi on päättynyt
    Tuoreimmat