Suomi 100

Siperia opetti Svinhufvudin parsimaan

Julkaistu:

Suomi100
Presidentti ”Ukko-Pekka” Svinhufvud oli oikeudentuntoinen juristi, joka taisteli jo nuorena tiukasti tsaarinvaltaa vastaan. Karkotus Siperiaan opetti hänelle hyvin arkisia asioita.
Lumipyry on valkaissut muistomerkin, mutta Ukko-Pekan kasvot piirtyvät siitä yhä jykevinä esiin. Suomen oikeustaistelun monumentti seisoo outona, hylättynä ja huurteisena Luumäen asemalla – kuin historian ja nykypäivän hyljeksimänä.

Säiliövaunut kolisevat pysähtymättä ohi idästä länteen ja lännestä itään. Idän pikajuna Allegro viheltää ohi, ja ratapihan näkymää hallitsee loputtoman pitkä logistiikkaterminaali.

Wäinö Aaltosen suunnittelema monumentti seisoo ikään kuin lännen ja idän rajalla: lännen puolella presidentti Svinhufvudin profiili nousee reliefinä esiin kiiltävästä punaruskeasta graniittipinnasta. Idästä katsottaessa Suomi-neito suojautuu lakikirjalla idästä tulevia nuolia vastaan.

Laissa on maan turva. Niin uskoivat Svinhufvud ja muut oikeustaistelijat 1900-luvun alkuvuosina, kun Venäjän tsaari ahdisti suuriruhtinaskunta Suomea.


Luumäen asemalta on vain lyhyt matka käräjäsaliin, josta Lappeen tuomiokunnan tuomari Svinhufvud noudettiin 25. marraskuuta 1914, vietiin Viipurin lääninvankilaan ja passitettiin saman tien karkotukseen Siperiaan.
Mainos (Teksti jatkuu alla)
Mainos päättyy

Puhemiehenä laillisuusmies

Svinhufvud oli nuoruudessaan lahjakas, mutta varsin tavallinen ja maltillinen juristi. Helmikuun manifestista 1899 alkoi venäläistämiskehitys, joka jyrkensi Svinhufvudin mielipiteitä. Eduskunnan ensimmäisenä puhemiehenä 1906 hän vaati laillisuutta jyrkissä puheissaan, mikä sai tsaarinvallan lopulta reagoimaan.

Hän oli jyrkkä perustuslaillinen, joka korosti vastarintaa oikeuskysymyksenä eikä nähnyt kompromisseja. Hänestä tuli laillisuutta korostavan liikkeen kärkihahmo, jonka Venäjä halusi vaientaa ja karkottaa Siperiaan. Syy löydettiin, kun Svinhufvud kieltäytyi noudattamasta venäläisen prokuraattorin määräyksiä.

Siperiassa hänellä oli aikaa metsästellä ja mietiskellä.

Tuolta ajalta oli peräisin hänen taitonsa itse parsia vaatteensa ja paikata kenkänsä. Hän piti myös kaiken aikaa kirjeitse yhteyksiä Suomeen – vaimoonsa Elleniin Luumäen Kotkaniemessä ja jääkäriliikettä johtaneisiin aktivisteihin.


Kotiinpaluun hetki koitti, kun tsaarinvalta kukistui maaliskuun 1917 vallankumouksessa. Ukko-Pekka oli jälleen valmis isänmaan asialle.
Mainos (Teksti jatkuu alla)
Mainos päättyy

Hän astui junaan Jekaterinburgissa ja oli jo 26. maaliskuuta Pietarissa. Junakyyti toi hänet ja Ellenin Viipurin kautta Luumäen asemalle, josta hän poikkesi kotiinsa Kotkaniemeen. Siellä oli aikaa viipyä vain muutama tunti. Reki vei Svinhufvudit takaisin yöjunalle, ja aamukymmeneltä 29. maaliskuuta 1917 he olivat Helsingissä. Vastassa oli hurraava väkijoukko.

Ukko-Pekasta tuli ensin prokuraattori eli oikeuskansleri ja sitten senaatin puheenjohtaja eli pääministeri. Hän johti Suomen itsenäisyysjulistuksen antanutta senaattia ja kävi henkilökohtaisesti hakemassa neuvostohallituksen johtajalta Leniniltä lupauksen Suomen itsenäisyyden tunnustamisesta.

Miehet puristivat kättä. Lenin kysyi, oletteko nyt tyytyväisiä.

”Erittäin tyytyväisiä”, Svinhufvud vastasi.

Piileskeli Mäntsälän kapinan aikaan

Juuri itsenäistymisvaiheeseen vuosina 1917–1918 liittyy Svinhufvudin merkittävä elämäntyö. Toisen kerran hän pelasti Suomen kansanvallan Mäntsälän kapinan aikoihin.

Tilanne kärjistyi Suomessa veriseksi sisällissodaksi tammikuussa 1918. Tilanne oli vaikea: järjestysvalta oli romahtanut ja maassa oli lähes sadantuhannen miehen vahvuinen venäläinen sotaväki.


Svinhufvud joutui piileskelemään Helsingissä yksityisasunnoissa. Maaliskuun alussa hän pääsi pakenemaan jäänmurtaja Tarmolla Tallinnan kautta Berliinin. Sieltä hän palasi Vaasaan. Svinhufvud vaikutti merkittävästi siihen, että Saksa kutsuttiin apuun punaisten kukistamiseksi. Se johti samalla sopimukseen, jolla Suomi sidottiin käytännössä Saksan vasalliksi pitkäksi aikaa.

Toukokuussa 1918 Svinhufvud valittiin itsenäisen Suomen ensimmäiseksi valtionhoitajaksi, mutta presidenttiä hänestä ei vielä tuolloin tullut.

Hän oli ehdokkaana vuonna 1925, jolloin Relander valittiin. Relanderin kausi 1920-luvun lopulla oli sisäpoliittisesti rikkinäistä aikaa. Hänen toiveensa toisesta kaudesta haihtuivat siihen, että häntä pidettiin liian lepsuna Lapuan liikettä kohtaan.

Vuonna 1931 Svinhufvud valittiin kokoomuksen ehdokkaana täpärästi presidentiksi: hän voitti Ståhlbergin äänin 151–149.

Laillisuusmiehen ja oikeustaistelijan maine oli luultavasti ratkaiseva tekijä valinnassa, koska elettiin kiihtyvän oikeistoradikalismin aikaa ja todellinen oikeistokumouksen mahdollisuus oli olemassa. Äärioikeisto piti maalitaulunaan erityisesti entistä presidenttiä Ståhlbergiä. Lokakuussa 1930 lapualaiset yrittivät muiluttaa vanhan valtiomiehen Neuvostoliittoon.


Pelättiin, että kiihtyneessä tilanteessa Ståhlbergin valinta olisi voinut laukaista lapualaisten kumoushankkeet. Muun muassa nuori Urho Kekkonen arveli, että Suomi ei olisi selvinnyt talvisodasta, jos Lapuan liike olisi pystynyt toteuttamaan vallankaappauksen ja pystyttämään äärioikeistolaisen diktatuurihallituksen.

Monet uskoivat, että vain Ukko-Pekalla oli mahdollisuus tilanteen hallitsemiseen.

Kiihkeän sisäpoliittisen tilanteen kärjistymistä ei tarvinnut odottaa pitkään.

Svinhufvud ei ollut mikään kommunistien hyysääjä. Jo pääministerinä hän jyrisi, että kaikki laillisuudesta poikkeavat teot yksityisten kansalaisten ja kansalaispiirien taholta on heti lopetettava.

Se tarkoitti sekä kommunisteja että äärioikeistolaisia lapualaisia.

Pohjanmaan lakeuksilla ei tunnetusti Jumalaa pilkattu, mutta lakeja kyllä. Lapualaisten asenne oli: ”Me teemme mitä tahdomme”.

Sitä Ukko-Pekka ei voinut suvaita.


Kun lapualaisia alkoi helmikuun lopussa 1932 kokoontua Mäntsälään, kapinan merkit olivat selvästi ilmassa. He piirittivät Ohkolan työväentalon, jossa sosiaalidemokraattien kansanedustaja Erich oli puhumassa. Sieltä lapualaiset vetäytyivät suojeluskuntatalolle uhoamaan ja juopottelemaan. Vihtori Kosola lähetti uhkavaatimuksen presidentille ja vaati hallituksen eroa.

Kun tilanne ei alkanut rauhoittua, presidentti teki jotakin poikkeuksellista. Hän piti radiossa – uudessa tiedotusvälineessä – puheen, jossa hän kehotti kapinallisia antautumaan ja palaamaan kotiinsa.

Laissa oli jälleen maan turva:

”Minä olen läpi pitkän elämäni taistellut lain ja oikeuden ylläpitämiseksi, ja minä en voi sallia sitä, että laki nyt tallataan jalkojen alle ja kansalaiset johdetaan aseelliseen taisteluun toisiansa vastaan.”

Vähitellen lapualaiset luikkivat kotiinsa, ja Mäntsälään matkalla olleet lisäjoukot kääntyivät takaisin.

Rapakiven ampuja

Ukko-Pekka oli konservatiivinen, tapoihinsa pinttynyt mies. Hän oli itsepäisyyteen saakka jääräpäinen.

Rouva Ellen Svinhufvud sopeutui presidentinlinnan emännäksi hyvin ja hankki ensi töikseen linnaan kangaspuut. Kotona Luumäellä kangaspuiden louske oli kuulunut lähes joka päivä.


Svinhufvudit olivat linnaan tullessaan jo vanha aviopari. Ukko-Pekka nautti aamulla ensimmäiseksi ohravelliä. Ellen-rouva piti huolta siitä, että Pehr Evind otti säännöllisesti päiväunet.

”Muuten sinä et jaksa”, Ellen-rouva komensi.

Kaikesta näki, että he olivat toisiinsa kiintynyt vanha aviopari.

Ukko-Pekka viihtyi hyvin kotonaan Luumäellä Kotkaniemen tilalla. Kotkaniemessä aamiainen syötiin kymmenen maissa. Sitten Ukko-Pekka painoi päähänsä matalan nahkaisen lippalakkinsa ja lähti autonkuljettaja Westerlundin kanssa pihalle. Miehet astelivat suunnilleen puolimatkassa rantaan sijaitsevalle ampumapaikalle.

Siellä presidentti tähtäili kohti rannassa olevaa suurta rapakiveä. Puita oli raivattu sen verran, että polulle mahtui 150 ja 50 metrin rata sekä parinkymmenen metrin pistoolirata.

Ukko-Pekka oli yhä mestariampuja, joka voitti presidenttiaikanaankin mestaruuksia. Harrastuksella oli yhteyttä maanpuolustukseen, ja se piti reumatismin loitolla sekä selkä- ja vatsalihakset kunnossa.

Ampumaradalla kaikki presidentilliset huolet häipyivät mielestä; elämä tuntui keveältä ja suloiselta. Parituntisen ammuskelun jälkeen olikin jo kahvin aika.


Svinhufvud aloitti 1930-luvun alun pääministerinä valtakunnan rauhoittamisen, ja sillä linjalla hän jatkoi myös presidenttinä.

Martti Häikiön mukaan Mäntsälän kapina oli vaarallinen, koska sen vaatimuksia myötäilivät myös monet kenraalit. On arvioitu, että entisten aktivistien valmistelut Mannerheimin nostamiseksi Suomen diktaattoriksi olivat varsin pitkällä.

Mannerheimiin Svinhufvudin suhde oli vaikea. Myöhemmän historian kannalta merkittävää oli, että Svinhufvud nosti Mannerheimin takaisin tärkeisiin valtiollisiin asemiin. Hän teki Mannerheimista uudistetun puolustusneuvoston puheenjohtajan, jolla oli suuret valtuudet johtaa 1930-luvulla operatiivisia valmisteluja sodan varalta. Vuonna 1933 Mannerheim ylennettiin sotamarsalkaksi.

Svinhufvud taltutti äärioikeiston hulinoinnin, mutta hän ei hyväksynyt myöskään äärivasemmistoa. Hän vierasti loppuun asti sosiaalidemokraatteja, eikä hän nimittänyt heitä hallitukseen vuoden 1936 vaalien jälkeen, vaikka he olivat saaneet 83 paikkaa eduskuntaan.


Se saattoi ratkaista vuoden 1937 presidentinvaalit: Väinö Tannerin johtama Sdp otti tavoitteekseen Svinhufvudin syrjäyttämisen. Sdp lupasi tukensa Maalaisliiton ehdokkaalle, jos puolueet muodostaisivat yhteishallituksen. Toisella äänestyskierroksella Sdp siirsi tukensa Maalaisliiton Kyösti Kalliolle, joka tuli valituksi.

Itsenäisyyden alkuaikojen rikkinäisyys ei vielä ollut ohi. Svinhufvudista tuli jo kolmas presidentti, joka istui vain yhden kauden.

Lähteitä: Sakari Virkkunen: Svinhufvud – kansallinen presidentti. Martti Häikiö: Suomen leijona. Svinhufvud itsenäisyysmiehenä. www.kansallisbiografia.fi

Kommentit

    Näytä lisää
    Kommentointi on päättynyt