Synkkä salaisuus Helsingin itäisessä saaristossa: Merivartijat löysivät 1932 vain tyhjän veneen ja irti hakkautuneen moottorin

Synkkä salaisuus Helsingin itäisessä saaristossa: Merivartijat löysivät 1932 vain tyhjän veneen ja irti hakkautuneen moottorin

Julkaistu:

Mitä oikein tapahtui synkkämaineisen Tammakarin takana?
Kesä lähestyi vuonna 1932. Koivu vihersi Helsingin rannoilla ja pian se olisi hiirenkorvalla myös ulkosaaristossa.

Kieltolaki oli kumottu huhtikuussa, mutta pirtun salakuljetus jatkui entisellään. Jäiden lähdettyä emälaivat purjehtivat taas Suomenlahdelle ja jäivät ankkuriin kansainvälisille vesille. Pirtua haettaisiin ulkosaariston ja rannikon välivarastoihin ja siirrettäisiin niistä vaivihkaa kaupungin markkinoille.

Vanhankaupunginlahden pohjukassa Kuusiluodossa ja Kokkoluodolla elelleen Karlssonien kalastajaperheen esikoinen Torvald lähti 11. toukokuuta hakemaan pirtulastia Sipoon Eestiluodosta.

Torvald ei nähnyt kesää. Kun hänet maaliskuussa 2001 julistettiin kuolleeksi, kuolinpäiväksi määrättiin 1.1.2000. Torvald olisi silloin ollut 90-vuotias.

Kadotessaan Torvald oli 22-vuotias. Mitä tapahtui?



Eero Haapanen kiinnostui Torvaldin kohtalosta tutustuttuaan hänen veljeensä Erik Karlssoniin (1912-2002) ja kirjoittaessaan kirjaa Sörkan rysäkeisarit – Kalastajia, ajureita ja salakuljettajia (SKS 2013).

Pyydämme Haapasen oppaaksi Helsingin itäisen saariston vanhoille pirtureiteille. Hän tuntee poliisin arkistolähteet ja autenttiset tapahtumapaikat tarkasti.

Aurinko kuumaa, kun lähdemme liikkeelle Helsingin Tokoinrannasta. Ulkosaaristossa on raikkaampaa. Määränpäämme on tuo salaperäinen Eestiluoto.

 

Jos majan lyhty ei palanut, se merkitsi vaaraa. Merivartioston tai tullin veneitä oli partioimassa.

Haapanen on hyvä kertomaan tarinoita. Tuntuu, kuin liukuisimme jännitysromaanin kansien väliin.

– Tuolla Erikillä oli kerran sekunnintarkkaan, kuten tapana oli, sovittu tapaaminen ja pirtulasti siirtyi veneestä autoon, Haapanen kertoo ja osoittaa Ympyrätalon rantaan.

– Poliisi myöhästyi vain hiukan, mutta se riitti ja Erik heilautti lakkiaan ajaessaan pois.


Valokuvaaja Antti Hämäläinen ohjaa veneensä ulos kaupungista. Haapanen ehdottaa, että ajamme Eestiluotoon Länsi-Toukin eli Länsi-Tontun kautta.

Länsi-Tonttu on erikoinen kalliomuodostuma Isosaaren ja Eestiluodon välissä. Puuton saari tai oikeastaan pahainen ulkoluoto on kuin pieni merestä nouseva vuori.

– Huipulla oli kalamaja, josta näki koko merialueen. Hullu asuinpaikka sinänsä. Neljän kilometrin säteellä ei ollut saaria tiellä. Se sopi tarkkailuun, Haapanen selostaa.

Nyt on kirkas päivä, mutta salakuljettajat suosivat hämärän hyssyä ja yön syliä.

– Jos majan lyhty ei palanut, se merkitsi vaaraa. Merivartioston tai tullin veneitä oli partioimassa. Jos valo paloi, liikkuminen oli turvallista. Tämä on jännä, hiukan aavemainenkin paikka.

 

Kerran heillä oli tässä lahdella vene täynnä kanistereita, kun tulli yllätti uudella tekniikalla, lentokoneella. Kanisterit kiilsivät auringossa kauas. Tuli kiire.

Löydämme majan rauniot saaren korkeimmalta kohdalta. Liikkuessa pitää varoa haahkanpesiä ja lapintiirojen yhdyskuntaa. Lajisto on täällä ilahduttavan rikas: luotokirvinen, karikukko, tylli, punajalkaviklo, riskilä.

Jatkamme itään Eestiluotoon, jota ympäröivät vaaralliset karikot ja kivikot. Pitää tietää, mistä voi ajaa satamaan, mistä ei.

Kirjaansa tehdessään Haapanen tutustui kalastaja Oskar Åbergin jälkeläisiin. Åbergin valkoinen talo näkyy saaren pohjoisrannalla.


Kieltolain aikana Eestiluodossa asui kolme kalastajaperhettä. Saaren pinta-ala lähiluotoineen on 47 hehtaaria. Asukkaita oli lapset, piiat ja rengit mukaan lukien noin 30.

Oskar oli ansioitunut kansalainen, merisuojeluskunnan jäsen ja Helsingin Eläinsuojeluyhdistyksen kunniamerkillä palkittu ollen hän ”esimerkkinsä kautta vaikutusmahtina eläimien inhimillisille pitelemiselle”.

Toisaalta Oskar oli Tullikamarin papereissa ”tunnettu pirtumies”. Tosin tuomioita ei juurikaan ollut. Oskar ja hänen vahvasti uskonnollinen puolisonsa Fanny pitivät lehmää, kuten kalastajataloissa tapana oli. Palkittu eläinsuojelumies oli rakentanut tiilistä hienon navetan. Navetta oli ulkopuolelta aavistuksen tilavamman näköinen kuin sisältä.

 

Silloin maksettiin myös ”maahanpanemisrahaa”, jotta ihmiset eivät olisi paljastaneet tietämiään kätköjä viranomaisille.

Tai ei aavistuksen, sillä tarkoitus oli, ettei virkavalta aavista, että kyseessä oli vanha kunnon ”kaksoisseinä”-kikka. Päätyseinän ja valeseinän väliin mahtui tuhansia litroja pirtua. Niihin päästiin käsiksi luukusta heinävintille kiipeämällä.

Eikä siinä kaikki. Metsänreunan kiviaidasta löytyy yhä ontto kohta. Sinne onkaloon saattoi kätkeä satoja litroja pirtua.


Aidan taakse männikköön rakensi Oskarin naapuri Gustav Liljeberg puisen tähystyslavan, josta näki saaren yli merelle niin hylkeet luodoilla kuin tullimiehet ja merivartijat veneissään. Saaristolaiset opettivat lapsetkin inhoamaan tullimiehiä.

Oskar koulutti pirturahoilla tyttärensä sairaanhoitajiksi ja osti osuuden rahtilaivasta. Kalastajamökistä kasvoi komea talo, jonka tyylihuonekalut, tapetit ja kaakelit tuovat mieleen kartanon. Oskarin tyttärentytär Eva-Mi Sederlöf naurahtaa:

– Ei tätä ihan kaloilla ja mustikoilla kustannettu. Se ei ole ollut mikään salaisuus.


Fanny julkaisi hartaan kirjan En livsväg. Hän on Jouko Turkan isoäiti. Turkan äiti oli siis kalastajantytär Åberg.

Haapanen johdattaa meidät metsän läpi etelärannalle. Sinisessä autereessa näkyy olemattomana nysänä Söderskärin majakka.

Tammikuussa 1932 kaksi majakanvartijaa katosi mystisesti ja rantakalliolle oli yöllä ilmestynyt toistakymmentä pirtukanisteria. Ruumiit löytyivät vuoden kuluttua. Jos kyseessä oli onnettomuus, majakanvartijat lienevät olleet pirtuhommissa.

Lähempänä kelluu sukeltajien tukialus. Allit laulavat, meriharakka kimittää.

Kun keisarillinen kuunari Aleksanteri II ajoi vuonna 1892 karille Eestiluodon etupuolella, otettiin hylystä uuteen käyttöön runsaasti rakennuspuuta. Tukevasta keulapuomista saatiin Liljebergin uudistaloon oivallinen kurkihirsi.

Kohtaamme rantakalliolla Ture Liljebergin, jonka isä Herbert (1916-1987) oli nuorukaisena mukana salakuljetuksessa.

– Hakivat pirtua sieltä mereltä jakelupisteestä, niiltä emälaivoilta, Liljeberg kertoo.

– Kerran heillä oli tässä lahdella vene täynnä kanistereita, kun tulli yllätti uudella tekniikalla, lentokoneella. Kanisterit kiilsivät auringossa kauas. Tuli kiire.


Pirtukaupan kylkiäisinä saadut jalommat juomat Herbert piilotti vintille sahanpurun sisään. Itse hän ei viinaksiin koskenut toisin kuin Oskar Åberg, jonka piti käydä Kammion sairaalassa toipumassa pirtuplöröistä.

Ulkosaaristo oli täynnä pirtun välivarastoja, maalla ja meressä, mutta ei sentään ilmassa. Kanistereita kätkettiin kuin oravat pähkinöitä. Pirtuliigat kilpailivat ja aina ei osuttu omille kätköille, vaan naapurin.

– Silloin maksettiin myös ”maahanpanemisrahaa”, jotta ihmiset eivät olisi paljastaneet tietämiään kätköjä viranomaisille.

Hämääminen kuului asiaan.

– Kun iso lasti oli tulossa, Eestiluodon kalastajien tyttäret kutsuivat merivartijat kahville, Liljeberg naurahtaa. Se kysyi näyttelijänlahjoja Turkankin äidiltä.

Öisten pirturetkien kokemukset olivat avuksi, kun Herbert salakuljetti virolaisen mielitiettynsä Neuvosto-Virosta Eestiluotoon. Se oli syyskuussa 1946.

Uskomaton operaatio.

 

Kun iso lasti oli tulossa, Eestiluodon kalastajien tyttäret kutsuivat merivartijat kahville.

Virolaissyntyinen Alice Liljeberg, 93, viettää yhä kesät Eestiluodossa.

Olemme valmiita palaamaan kaupunkiin.

84 vuotta sitten tässä samassa Eestiluodon pohjoisvalkamassa seisoi pettynyt mies. Virolaiset pirtumiehet olivat tehneet oharin ja kaiken lisäksi Torvald Karlssonin veneen moottori oli särkynyt.

Oskar Åberg jäi laiturilleen katselemaan, kuinka veljekset Bruno ja Yrjö Juvonen lähtivät hinaamaan Torvaldia. Juvosten pirtuvene oli nopea, sillä sen moottori oli peräisin autosta. Oskar näki kiikareilla, kuinka Villingin salmeen tähdänneet veneet uivat suuren kallioluodon, Tammakarin, taakse.

Sinne Torvald katosi.

Merivartijat löysivät pian Villingin läheltä tyhjän veneen, jonka moottori oli hakkautunut irti rantaveteen. Erik Karlsson teki katoamisilmoituksen veljestään. Hän epäili Juvosten ryöstömurhanneen Torvaldin, jolle oli jäänyt paljon käteistä rahaa tekemättömästä pirtukaupasta.

Juvoset kertoivat kuulusteluissa Torvaldin saaneen moottorinsa käyntiin ja jatkaneen matkaa yksin. Mitään todisteita veljeksiä vastaan ei ollut. Taustaltaan Juvoset olivat alunperin sisämaan poikia, suomenkielisiä kasvattilapsia ja nuorisorikollisia.

Koko kesän 1932 Erik etsi isoveljensä ruumista. Turhaan.

Me pääsemme turvallisesti ohi synkkämaineisen Tammakarin. Haapanen osoittaa Villingin saaresta muutaman pirturahoilla rakennetun komean vanhan huvilan. Poliisin ja salakuljettajien kissa ja hiiri -leikki Villingissä oli ajoittain kuin elokuvista.

Kuulemme kalastaja Sundholmista, joka ilmeisesti silkkaa kalakateutta murhasi syksyllä 1908 kalassa olleen pariskunnan ja upotti ruumiit mereen Villingin pohjoispuolelle. Kakolassa istutun elinkautisen jälkeen rikollinen ura jatkui salakuljettajana Helsingin itäisellä pirtureitillä.

Historia herää eloon, kun joku vielä muistaa tai joku innostuu etsimään arkistoista tietoa. Kiitämme Eero Haapasta matkasta menneisyyteen. On se ollut erikoista aikaa.

Hurjaa aikaa.

Helsinkiin on tullut reissumme aikana kesä. Ihmiset istuvat terasseilla ja juovat.

Aivan avoimesti.

Katso alla olevalta videolta, miltä ravintolaelämä ja juhlat näyttivät 1920-luvun Helsingissä!


Juttu on julkaistu alunperin kesällä 2016.

Lue lisää muun muassa kieltolain aikaisista tapahtumista Ilta-Sanomien uudesta 1920-luku-lehdestä.