Muotkatunturin onnellinen – Tinja, 33, asuu sähköttömässä mökissä Inarin erämaan laidalla koirasusien kanssa

Julkaistu:

rac
Elämäntapa
Elämä kaupungissa ei koskaan tuntunut sopivan Tinja Myllykankaalle. Hän palasi lapsuuden maisemiinsa, Vaskojoen rannalle Muotkatunturin erämaan laidalle. Siellä hän asuu 85 rekikoiran ja koirasuden kanssa.
Pohjois-Lapissa sijaitseva Muotkatunturin erämaa on erämaista erämaisin: merkittyjä reittejä ei ole, vaan kirkkaanvalkoisen puuterilumen pinnan rikkovat ainoastaan porotokan jättämät jäljet. Erämaan laidalla virtaa tammikuun pakkasissa jäätynyt Vaskojoki. Sen rannalla, lähes 300 kilometrin päässä lähimmästä kaupungista, nököttää pieni punainen mökki, ilman sähköjä tai juoksevaa vettä. Siinä asuu 33-vuotias Tinja Myllykangas.

Mökin asukas on huomattu maailmalla. Vuonna 2013 ranskalainen valokuvaaja Brice Portolano kuvasi luonnon ehdoilla eläviä ihmisiä ympäri maailmaa No Signal -kokoelmaansa ja vieraili myös Myllykankaan kotona. Kun matkailun edistämiseen tähtäävä Visit Finland kuvasi naisesta mykistävän videon, katsoi sosiaalinen media ”arktista erämaan kaunotarta” ihailu silmissään. Juttuja julkaisivat muun muassa brittilehdet The Guardian ja Daily Mail.

Myllykangas ei ole syntyperäinen lappilainen, vaan hän muutti etelästä Inarin Angelintien varteen alakouluikäisenä tyttönä luonnonsuojelijaäitinsä ja sisarustensa kanssa. Silloin naapurit – ne lähimmät kahden kilometrin päästä – olivat kauhuissaan. Pikku-Tinjalle järjestely sopi. Hän löysi metsästä leikkipaikan ja kavereita eläimistä.


– Ajattelivat, että kuinka tuo nainen pärjää tuolla lastensa kanssa. Mä olin lapsi ja mulle se oli ihan normaalia, että okei, nyt asutaan täällä.

Aktiivinen elämäntapa, polttopuiden päivittäinen hakkaaminen ja veden kantaminen Vaskojoesta kasvatti sisua, voimaa ja kestävyyttä. Koulussa Tinja-tyttö oli paljon voimakkaampi kuin yksikään luokan pojista.

Lukion jälkeen Myllykangas muutti Jyväskylään ja pääsi yliopistoon biologiaa lukemaan. Päivisin hän istui luennolla, iltaisin työskenteli baaritiskin takana. Vapaa-ajallaan Myllykangas meni metsään etsimään ilveksiä ja lomilla takaisin Lappiin. Omien sanojensa mukaan hän halusi pitää luonnon lähellään.

Elämä kaupungissa ihmisten keskellä ja kaukana villistä erämaasta oli pettymys fyysiseen työhön tottuneelle, eikä biologian opetuskaan sitä mitä Myllykangas kuvitteli.

– Tulihan Jyväskylässä tietenkin kaikkea uutta vastaan, niin kuin sen ikäiselle tulee. Mä ajattelin, että biologia on itse elämä, mutta siellä opetettiin pelkkää ihmistä. Mulle biologia sanana on maailma tuolla, ei me. Ihminenhän tekee kaiken itsensä ympärille. Se ihmisten elämä oli mulle jopa tylsää. Mulle oli tylsää nähdä, mitä ihmiset tekee elämässään.


Myllykankaan puheissa on paljon samaa kuin toisen entisen biologian opiskelijan Pentti Linkolan ajattelussa. Radikaali ympäristöfilosofi elää luonnon keskellä ja on Suomen tunnetuimpia toisinajattelijoita. 84-vuotias erakko pitää maapallon väestön pienentämistä tavoiteltavana ja haukkuu nykyihmisen elintasoa öykkärimäiseksi.

– En kyllä kaipaa Jyväskylän elämästä yhtään mitään. Ei mulla tuu ikinä mieleen, mitä sieltä kaipaisin. Kaksi ystävää silloin tällöin saattaa käydä täällä, mutta en mä itse käy missään.

Jos juttukaveria sattuu kaipaamaan, sellainen löytyy suomalais-itävaltalaisesta poikaystävästä Alexista. Tämä muutti Myllykankaan mökkiin kolme vuotta sitten, kun pari oli tavannut koiravaljakkokisoissa. Myllykankaan mukaan Alex on kuitenkin hyvin itsenäinen ja saattaa välillä olla pitkään poissa.

 

Luonnosta tulee voimakas sisäinen energia. Sen kautta pystyy ihan mihin vaan.

Kuusi vuotta opiskelua Jyväskylässä riitti ja Myllykangas päätti palata Lappiin. Hän hakeutui Rovaniemelle eräopaskouluun, jonka jälkeen määränpääksi tuli lapsuudenkoti Vaskojoen varrella.

Sitten tulivat rekikoirat. Nyt eläimiä on 85. Vieraiden tullessa niiden ulvonta, haukkuminen ja läähätys kaikuu satojen metrien päähän. Meteli pihalla on korviahuumaava.

Aidatuissa tarhoissa seisoo erinäköisiä koirankoppeja ja harmaita keloja, joihin on kiinnitetty koristeellisia nimikylttejä. Susi, Sigurd, Shakaali, Intiaani, Aave. Alaska, Vasko, Neva, Kojootti. Myllykankaan työkaverit ja lemmikit.


Hän tuntee ne kuin ihminen tuntisi ihmisen. Koirat – muun muassa huskyt, samojedin risteytykset ja koirasudet – ovat hänen sosiaalinen maailmansa, jonka hän kohtaa päivittäin.

– Tuolla kopissa on Maailma, 40-prosenttinen susi. Älkää menkö sen lähelle, sillä on vastasyntyneet pennut. Ei se ole ilkeä, mutta suojelee pentujaan, Tinja Myllykangas opastaa .

Koirat ja niiden vetämät valjakot mahdollistavat Myllykankaan elämäntavan. Koiriensa kanssa nainen vie turisteja Muotkatunturin erämaahan muutamasta tunnista viisi päivää kestäville safareille ja seikkailuille. Hän kiistää, että kyse olisi bisneksestä, vaan yrityksen pyörittäminen on ikään kuin välttämätön paha.

– Kun me tilataan lihakuorma, se maksaa 8000 euroa ja sillä elää vain pari kuukautta. Onhan sitä rahaa jostain tultava. Ei niin paljon pysty kalastamaankaan, että sillä eläisi.


Joka päivä turisteja ei käy, mutta Myllykangas ajaa valjakoilla siitä huolimatta, omaksi ja koiriensa iloksi.

– Eilen oli ryhmä, mutta sitä ennen ei otettu viikkoon ketään. Talven taika on nyt voimakkaimmillaan ja halutaan nauttia siitä.

Nauttiminen tarkoittaa esimerkiksi usean päivän mittaista valjakkoajelua kilometrien päässä siintävien tunturien laelle. Nainen myöntää viihtyvänsä siellä koirineen paremmin kuin ihmisten parissa.

– En ole mikään ihmisrakastaja, sen huomaa moni joka on täällä pidempään. Tarkoitan sitä, että miksi olen eläinten kanssa. Jos tykkäisin ihmisistä, asuisin kaupungissa. En ymmärrä paljonkaan, mitä ihmiset touhuaa elämässään.

– Mun mielestä monien elämässä ei varmaan ole hirveän paljon sisältöä. Toki jokainen varmasti kokee elämänsä hienoksi ja heillä on siihen perusteet, mutta jos kysytään luonnolta, niin me ei olla osa esimerkiksi mitään ravintoketjua. Se on luonnon kannalta vähän turhaa. Mihin ihmistä tarvitaan, ei kai mihinkään, jos luonnolta kysytään. Se ihmetyttää välillä, se ihmisen olemassaolo.


Myllykankaan maailmankuvassa nykyihminen ei ota itsestään irti tarpeeksi eikä pane parastaan. Hänen mukaansa moni antaa itselleen kaiken anteeksi ja keksii tekosyitä olla laiska. Moderni maailma on tehnyt elämisestä helppoa, mutta saanut ihmisen kadottamaan jotain aitoa ja alkuperäistä.

Se on syy, miksi Myllykangas ei erityisemmin pidä ihmisistä, vaikka onkin vierailleen ystävällinen, hymyilevä ja sydämellinen emäntä.

– Toki on seikkailijoita, jotka kiipeää vuorille ja tavallisia ihmisiä, jotka tekee jatkuvasti huikeita asioita. Silti ihminen ei monestikaan käytä hyväkseen sitä mahdollisuutta minkä elämä antaa, vaan elää vähän turhaa elämää, Myllykangas pohtii.

– Mun on helppo olla eläinten kanssa, ei tarvitse jakaa ihmisten maailman hulluutta ja hämmennystä.



Nuoren naisen elämäntapa ja syväekologiset ajatukset ovat erikoisia jopa paikallisten mielestä. Tämä on vuosien varrella johtanut konflikteihin poromiesten kanssa. Myllykankaan koiria on syytetty porojen tappamisesta, ja hän taas syyttää osaa poromiehistä koiravihasta.

– Nykytilanne on, että poromiehistä monet vihaa koiria. Porotalouden ongelmat heijastuu siihen. He valittavat kaikesta, kun menee huonosti. Ikävä kyllä koko metsä ja luonto joutuvat niiden vihan kohteeksi. Tuossa ne ajaa Angelintietä ees taas. Viime talvena yksi pentukoira tapettiin puukolla.

Rikosilmoituksista Lapin poliisille ei ollut apua. Myllykangas kertoo kohdanneensa kerran vihaisen poromiehen, joka pyssy kädessä uhkasi ampua Siperian, Myllykankaan herttaisen valkoturkkisen koiran. Lapin rajut asenteet ovat arktisen elämän ainoa varjopuoli, mutta ”Pohjoisen kaunotar” ei pelkää. Vyöllä roikkuu pieni kirves.


– Sanoin, että et varmana ammu, muuten käy huonosti, Myllykangas kertoo.

Ei epäilystäkään, etteikö Myllykangas pystyisi tarvittaessa puolustamaan itseään, mutta vihainen, aggressiivinen tai hyökkäävä hän ei ole.

Siinä missä Pentti Linkolan sanomasta on aina kuultanut pessimismi, huoli maailman kohtalosta ja vaivaannuttava negatiivisuus, on Myllykangasta leimaavin piirre onnellisuus.

– Luonnosta tulee voimakas sisäinen energia. Sen kautta pystyy ihan mihin vaan. Sama energia on tietysti eläimillä. Jos verrataan ihmisiin, jotka asuu kaupungissa, niillä ei yleensä ole samaa energiaa kuin ihmisillä, jotka asuu luonnossa.

Kaupungissa elävälle olisi eksoottista, jos aamupalaa syödessä pihalle laskeutuisi kotkia nauttimaan omaa aamiaistaan. Myllykankaalle sellainen on merkki siitä, että eläimet hyväksyvät hänen elämänsä osana luontoa.

– Sellaisesta on aina onnellinen. Se rakentaa vahvasti sitä onnea, että saa olla osa näiden eläinten elämää.


Tunnetko ihmisen, joka muutti asumaan luonnon keskelle ja jolla olisi tarina kerrottavaan? Ota yhteyttä osoitteeseen miikka.hujanen@iltasanomat.fi

Kommentit

    Näytä lisää
    Kommentointi on päättynyt