Suomi 100

Tampereen kevät 1918 oli ennennäkemätön verilöyly – näin punaisten ja valkoisten suurtaistelu eteni

Julkaistu:

Tampereella koettiin keväällä 1918 ennennäkemätön verenvuodatus.
Keväällä 1918 suuret aseistautuneet joukot ottivat yhteen. Harvalla oli taistelukokemusta, mutta hetkessä syttynyt viha oli valtava. Yksi suuri taistelu, Tampere, ratkaisisi kansakunnan kohtalon. Siitä tuli Suomessa ennennäkemätön verenvuodatus.

Jutun pääkuvana on harvinainen haastatteluvideo. Vuonna 2008 kaksi Tampereen taisteluiden silminnäkijää kertoi elävästi vuoden 1918 traagisista päivistä Tampereen museoiden tekemässä haastattelussa. Videon saat auki klikkaamalla jutun pääkuvaa.

Miksi Tampere?

Maaliskuu 1918

”Haapamäkeä vastaan kohdistuva uhka, joka olisi asettanut Savon ja Karjalan joukot alttiiksi tuholle, oli tehnyt välttämättömäksi varmistaa ensi sijassa tämän solmukohdan. Se, että tämän tapahduttua päätin iskeä Tampereelle johtui sekä sotilaallisista että poliittisista syistä... Sotilaallinen peruste oli, että asemat lännessä oli vakautettava, ennen kuin iskimme Karjalan kannaksella. Poliittinen taas, että oli saatava ratkaiseva voitto ennen kuin saksalaisten apujoukko astui Suomen kamaralle”, valkoisten ylipäällikkö Mannerheim perusteli muistelmissaan yli 30 vuotta myöhemmin.

Haapamäki oli tärkeä rautatieristeys, jota punainen Tampere uhkasi. Heidän hapuilevista hyökkäyksistään ei tullut mitään.

51-vuotiasta kokenutta kenraali Mannerheimia vastassa oli 33-vuotias punakomentaja Hugo Salmela. Salmela oli sekatyömies ja innokas harrastenäyttelijä, ei sotilas. Salmela kuului tuhansien tavoin vallankumouksen mukaansa tempaamiin miehiin. Hän nousi Kymen punakaartin johtoon ja päätyi lopulta Tampereelle. Kun muut kumousjohtajat aistivat vaaran ja häipyivät, velvollisuudentuntoinen Salmela jäi.
Mainos (Teksti jatkuu alla)
Mainos päättyy

Kun Mannerheim alkoi murtaa punaisten linjoja Kurusta ja Länkipohjasta käsin, Salmela pystyi tekemään vain vähän.


Kolme laukausta revolverista

16.–17. maaliskuuta, Kuru ja Länkipohja

Kolme punakaartilaista ei huomannut mitään ennen tiukkaa käskyä.

– Kädet ylös. Nopeasti tänne ennen kuin paukahtaa!

Tilanteen vähän rauhoituttua yksi antautuneista alkoi jutustella valkoisten vangitsijoidensa kanssa unestaan.

– Aavistin nimittäin heti aamulla, että tänään joutuisin lahtarien..

– Vai lahtarien! valkoiset raivostuivat.

Samalla hetkellä joukkoa tulitettiin. Valkoisten puolella taistellut W.K. Latvala kuuli väijytyksen aikana kolme revolverinlaukausta läheltä.

”Ne merkitsivät vangeillemme sotalain mukaista palkkaa”, hän kirjoitti kuivasti 15 vuotta myöhemmin. Kurussa sotalakia tulkittiin tiukasti. Valkoisten komentaja, ruotsalainen eversti Harald Hjalmarsson ampui omakätisesti neljä vankia. Katumusta siitä arvellaan yhdeksi syyksi, että vuotta myöhemmin hän ampui itsensä, ehkä samalla pistoolilla.

Kurun punaiset jättivät helposti. Länkipohjassa tapeltiin ankarammin. Valkoisten lapualaisten komentajat Matti ja Ilmari Laurila, isä ja poika kaatuivat.

Panssarijuna kylvää kauhua

18.–24. maaliskuuta, Orivesi, Lempäälä, Ylöjärvi

Länkipohjan jälkeen valkoiset etenivät Orivedelle. Pohjoisempana olevia punaisia uhkasi suuri motti. Yksi valkoisten komppanioista kokoontui Oriveden asemalle polttelemaan punaisilta kaapattuja sikareja. Silloin pohjoisesta jyrisi kuolemaa konekivääreistään sylkevä juna. Valkoinen komppania hajosi.

Panssarijunaa komensi Eino Rahja, suomalainen bolsevikki ja Leninin ystävä. Hän keräsi junaan pakenevia punaisia. Juna oli kuitenkin kömpelö ase, rataan sidottu. Siitä ei olut taistelun ratkaisijaksi. Valkoiset ottivat Oriveden takaisin.

– Ei voi kuvalla sellaisen sotajoukon pakoa, joka on ilman minkäänlaista kuria ja johtoa. Pakolaisia kauhun ilme kasvoillaan, kertoi punaisten pakoa seurannut Punaisen ristin virkailija.

Mannerheimin suunnitelma toimi: saartorengas sulkeutui, kun valkoiset valtasivat Lempäälän ja Ylöjärven.

Verinen kiirastorstai

25.–28. maaliskuuta, Tampere

Jääkäriyliluutnantti Gunnar Melinin miehet katselivat hiljaisina, kun juna kulki ohi tuoreiden taistelupaikkojen. Heille sota oli uutta, Melinille ei. Hän taisteli ja haavoittui Saksan itärintamalla. Melinin miesten kaltaisia asevelvollisia oli ollut tarkoitus käyttää vasta Karjalan valloituksessa. Tampereen vastarinnan kovuus muutti suunnitelmat.

Lähellä Tamperetta, Messukylässä, miehet majoitettiin. Osa joutui torppaan, jonka isäntä haettiin yöllä ja ammuttiin. Häntä epäiltiin punaiseksi.

Kiirastorstaina 1918 Melinin miehet olivat niissä joukoissa, jotka Mannerheim käski hyökkäykseen läpi Kalevankankaan hautausmaan. Siellä käytiin sodan yksi kiivaimmista taisteluista.

– Valkoisia juoksi tiellä ja muistan kahden nuoren pojan ilmeet, kun he makasivat kinoksessa peloissaan. Minä nousin, pojat ehtivät ampua muutaman laukauksen, kun toisen pää retkahti ja näin, että hän oli saanut osuman päähänsä. Nostin hänet sivuun ja sanoin toiselle: Tule ampumaan. En osannut pelätä, olin niin täynnä toimintaa, kuvasi punaisten upseerina taistellut Gunnar Keltamäki. Hän haavoittui lopulta taistelussa pahoin.


Jääkäri Melin tapasi taistelun tuoksinassa tuttunsa Paul Walleniuksen keskisuomalaisesta pataljoonasta. Kun he erosivat, Wallenius vilkaisi taakseen ja näki Walleniuksen ”heittävän volttia ilmasta”. Kuula meni kaulan läpi.

Valkoisten kaatuneiden joukossa oli 28 jääkäriä. Punaisten ampujat tunnistivat heidät vihreistä takeista.

”Tiedättekö miten tämä toimii?”

28. maaliskuuta, Tampere

Punaisten päällikkö Hugo Salmela ei ehtinyt iloita torjuntavoitoista. Hänen päämajansa sijaitsi Teknillisessä opistossa. Siellä hän astui huoneeseen, jossa punaisten päälliköihin kuulunut Kustaa Salminen tutkiskeli käsikranaattia. Hän vetäisi sokan irti.

– Tiedättekö miten tämä toimii? Salmisen kerrotaan kysyneen samalla, kun tyrkkäsi kranaatin takaisin ammuslaatikkoon, josta oli sen ottanut.

Hugo Salmela kuului niihin, jotka räjähdys tappoi heti. Kustaa Salminen menetti jalkansa.

Salmela haudattiin Pyynikille punaisten sankarihautausmaahan ”Thermopylaihin”. Valkoiset kaivoivat ruumiin ja veivät sen joukkohautaan Kalevankankaalle. Salminen yritti selittää tehneensä attentaatin tahallaan lopettaakseen Tampereen turhan verilöylyn. Valkoiset eivät uskoneet. He teloittivat jalattoman miehen.

Rynnäkkö Näsilinnaan

29. maaliskuuta–3.huhtikuuta, Tampere

Kiirastorstain tappio vei valkoisten hyökkäyshalut hetkeksi. Tykistötuli kaupunkiin kiihtyi. Eino Rahja oli lähtenyt etelään hakemaan apua. Panssarijunineen hän yritti murtaa piiritysrenkaan Lempäälässä, mutta epäonnistui.

Valkoiset aloittivat uuden hyökkäyksen 3. huhtikuuta, aamuyöllä. Kärjessä iskivät Melinin miehet. He pääsivät yli Tammerkosken ja jatkoivat läpi kaupungin kohti strategisesti tärkeää Näsilinnaa, museota korkealla mäellä radan vieressä. Vastaan tulleet punaiset naiskaartilaiset luulivat heitä valkoisten karkureiksi ja käskivät takaisin. Osa ammuttiin, osalta otettiin vain ase.

– Minne pitäisi mennä, jäi 19-vuotias Eeva Tammi hölmistyneenä kyselemään, vieläkään tajuamatta keitä häneltä kiväärin ottaneet miehet olivat.

Näsilinna otettiin yllätetyiltä punaisilta helposti. Vankeja ei otettu, 27 antautunutta miestä ammuttiin. Vasta sitten Melin käsitti, että muut valkoiset joukot olivat jääneet Tammerkosken taa. Erityisesti ruotsalaisten vapaaehtoisten osasto kärsi siellä pahoin. Kaatuneista yksi oli Olof Palme, tulevan pääministerin ja kaimansa setä.

Punaiset pääsivät perille tilanteesta ja ryhtyivät piirittämään Näsilinnaa. Panssarijuna tuotiin paikalle. Taisteluun osallistui myös naiskaarti.

– Kuulimme koko ajan, miten naiset huusivat hyökkääjille rivoja kiihotuksiaan, kun miehet eivät hyökänneet tarpeeksi rohkeasti ja haukkuivat heitä raukoiksi, Melin muisteli.

14 tunnin jälkeen Melinin miehet onnistuivat murtautumaan Näsijärven jään kautta turvaan. He menettivät 34 miestä kaatuneina, 58 haavoittuneina.

Tampere murtuu

4.–6. huhtikuuta, Tampere

Huhtikuun 3. päivän rynnäkössä valkoiset olivat ottaneet Tampereen keskustan itäosan. Länsipuolen valtaus ei enää kauaa veisi. Punaiset alkoivat paeta. Ensimmäinen suuri osasto murtautui kaupungista yli Pyhäjärven jään 4. huhtikuuta. Toinen teki seuraavana päivänä lähtöä Pispalasta yli Näsijärven. Sitä johti kaupungin uusi punainen komentaja, Verneri Lehtimäki.

Kesken kaiken ilmaantui valkoisten lähetti vaatimaan antautumista. Lehtimäki ampui hänet kesken lauseen. Lehtimäki vei joukon jään yli turvaan. Keskikaupungilla punaiset pitivät puoliaan kaupungintalolla. Ulko-oven konekivääriä vahtiva nuori punakaartilaispoika torkahteli välillä.

– Poju, hei! Älä nuku, naiskaartilaiset tönivät.

Kaartilaisten lisäksi talossa piileskeli paljon siviilejä. Kun valkoiset uhkasivat ampua tykillä, he painostivat punaiset antautumaan. Viimeiset aatteen soturit antautuivat Pyynikillä ja Pispalassa. 6. huhtikuuta punaisia vankeja laskettiin Tampereen kauppatorilla ”aamuyhdeksästä iltayhdeksään”. Luvuksi saatiin noin kymmenentuhatta.

Taistelu Tampereesta oli ohi.

Tappaminen Suomessa jatkui.

Katso alla olevalta autenttiselta videolta, miten valkoista armeijaa komentanut C.G.E. Mannerheim saapui Helsinkiin ratsastaen toukokuussa 1918.


Lähteet: Vapaussodan kertomuksia. Tuomas Hoppu (toim.): Tampere 1918. Ylikangas: Tie Tampereelle. Malmi & Järvelä: Tampere tulessa 1918. Malmi: Rynnäkkö läpi Tampereen. Haapala & Hoppu: Sisällissodan pikku jättiläinen. Palolampi: Tampere taistelee 1898-1944. Mannerheim: Muistelmat.

Juttu on julkaistu marraskuussa 2014 Ilta-Sanomien Jääkärit-erikoislehdessä.

Lue lisää 1910-luvun tapahtumista torstaina 5.1. ilmestyneestä Ilta-Sanomien 1910-luku-erikoislehdestä. Lehti on ilmestynyt myös sähköisenä versiona.

Suomen sisällissota 1918

Helmikuun lopulla 1918 punakaartit ottivat vallan Etelä-Suomessa ja senaatin (hallituksen) valkoiset joukot pohjoisempana. Rintama kulki noin Pori-Tampere-Kouvola-Viipuri linjalla. Kummallakin puolella taisteli vajaat 90 000 suomalaista.

Jääkärit olivat hakeutuneet sotilaskoulutukseen taistellakseen Venäjää vastaan. Kun he palasivat, Suomi oli itsenäistynyt ja vastapuolella oli Suomen punakaarti. Valtaosa jääkäreistä oli valmis taistelemaan valkoisen senaatin joukoissa.

Punaisten tukena oli venäläisiä vapaaehtoisia maahan tsaarin aikoina sijoitetuista joukoista. Valtaosa venäläisistä vetäytyi Suomesta ennen taistelujen ratkaisua.

Valkoisten puolella oli vapaaehtoisia Ruotsista. Saksassa koulutetut jääkärit tulivat myös heidän avukseen. Sodan lopulla Saksa puuttui suoraan tapahtumiin ja teki maihinnousun Etelä-Suomeen. Viimeiset punaiset antautuivat toukokuussa.

Punaisia kaatui taisteluissa noin 5000, valkoisia noin 3000, venäläisiä vähintään 700 ja saksalaisia noin 500. Valkoisia teloitettiin noin 1400, punaisia noin 7000 ja venäläisiä 1500. Vankileireillä kuoli yli 11 000 punaista.

Kommentit

    Näytä lisää
    Kommentointi on päättynyt