Pekka Virta nousi voittajaksi – terve narsismi oli arvokas voimavara - SM-liiga - Ilta-Sanomat

Kommentti: Edes Suomen mestaruus ei vedä vertoja Pekka Virran, 52, saavutukselle teho-osastolla – enempään ei kukaan pysty

Pekka Virta nousi voittajaksi. Terve narsismi oli arvokas voimavara, kirjoittaa Marko Lempinen.

12.5. 6:09

Tapasin teho-osastolla 27 päivää koronakuolemaa vastaan taistelleen Pekka Virran huhtikuun alussa Raumalla. Lukon nyt 52-vuotias päävalmentaja oli päässyt sairaalasta vain viikkoa aiemmin, eivätkä hänen huolensa olleet vielä ohitse.

Virta joutui liikkumaan pyörätuolilla ja kantamaan happilaitetta turvanaan, koska hän uupui jo vajaan minuutin tepastelun jälkeen. Ulkoisessa olemuksessa ero koronavirusta edeltäneeseen aikaan oli dramaattinen: voimajärkäle vaikutti kasaan lyyhistyneeltä säkiltä sahanpurua.

Ei tullut mieleenikään, että vain reilua kuukautta myöhemmin Virta valmentaisi Lukkoa vaihtoaitiosta käsin, vieläpä samainen happilaite käsissään. Olkoonkin, että ”Peksin” on aina tiedetty kuuluvan sarjaan valmentajat, joille jääkiekko on elämää suurempaa.

Nyt tiistaina se Virran vuosikausia jatkunut hurja omistautuminen palkittiin uran ensimmäisellä Suomen mestaruudella. Ansaitusti.

Virran kuluvan kauden selviytymistarina hakee vertaistaan, sillä koskaan aiemmin päävalmentaja ei ole noussut mestariksi yhtä syvältä, viittä vaille kuolemanporteilta. Koskettavaa.

Kokenut valmentaja ei silti vieläkään nauti kiekkofanien, pelaajien ja kollegoiden varauksetonta arvostusta. Itsepintainen Virta on aina jakanut mielipiteet, ja nytkin vääräleuat varmasti uskovat hänen olleen onnenpekka, olihan Lukolla SM-liigan paras pelaajamateriaali.

Jos missä, teho-osastolla Virta tarvitsi huimasti onnea. Kun ihminen on teholla koomassa ja putki kurkussa, homma ei ole enää omissa eikä edes lääkäreiden käsissä.

Vaikka hengityskoneesta tullaan ulos jokseenkin huonolla prosentilla, uskon silti vankasti, että jopa jälkimmäisessä tapauksessa kysymys oli muustakin kuin onnesta.

Turvaan näkemykseni Virran persoonassa olevaan piirteeseen, joka uskoakseni auttoi osaltaan häntä venymään voittajaksi niin jääkiekossa kuin tehollakin.

Piirteeseen, josta ei yleensä rohjeta puhua ääneen.

Päävalmentaja Pekka Virta voitti ansaitusti uransa ensimmäisen Suomen mestaruuden.

Tullaan narsismiin. Sanaan, jossa on ruma kaiku, ja jolla kukaan ei haluaisi itseään kuvailtavan. Narsismia kavahdetaan herkästi.

Mutta näin mustavalkoinen asia ei missään nimessä ole. Narsismilla on monenlaiset kasvot, myös terveet sellaiset, ja itse asiassa yllättävän useat suomalaiset tarvitsevat sitä piirrettä päivittäin – työssään.

Erityisesti julkisuuden työntekijät, esimerkiksi näyttelijät, kaipaavat huomion kohdistumista itseensä. Puhutaan terveestä narsismista, jossa itsensä rakastaminen ei tapahdu muiden ihmisten kustannuksella tai heitä väheksyen, vaan jossa huomiontarve on yksi ammatin kulmakivistä.

Samalla tavalla yleisön ihailusta elävät myös jääkiekkovalmentajat, ketkä enemmän ja ketkä vähemmän. Joidenkin johtajapersoonaan terve narsismi istuu paremmin kuin toisten, näin muun muassa Hannu Jortikan ja Pekka Virran.

Heidän kaltaisensa valmentajat uskovat omaan suvereniteettiinsa vielä silloinkin, kun kaikkien muiden usko on jo miltei mennyttä. Heille terve narsismi on voimavara, suuri intohimon lähde, josta he ammentavat energiaa ehtymättömästi.

Ja mitä tiukempi paikka, sitä enemmän he tarvitsevat tätä tunnetta omasta voittamattomuudestaan.

Raumalla Pekka Virtaa haastatellessani keskustelu pyöri pitkälti sairaalan teho-osaston tapahtumissa. Koronavirus oli rouhinut perusterveen Virran keuhkojen tulehdusarvot huolestuttaviin, hengenvaarallisiin lukemiin.

Virta antoi ymmärtää, että lääkäreiden usko oli jo ollut hiipumassa. Hän loi selviytymistarinassaan mielikuvaa ihmeestä, jollaiseen vain harvat olisivat pystyneet. Hän ilmiselvästi uskoi kellistäneensä tämän ”äärivaarallisen vastustajan”, koronan, sankarimaisen vahvalla uskollaan ja päättäväisyydellään.

Eikä välttämättä perusteetta.

Mitä olen lääketieteen asiantuntijoiden kanssa aiemmin aiheesta keskustellut, potilaan omalla uskolla on yllättävän usein konkreettista vaikutusta toipumisnäkymiin. Aivoistahan kaikki toiminnot loppujen lopuksi juontuvat.

Erityisesti terve narsismi oli Virralle keino suojautua pelottavia korona-ajatuksia vastaan. Moni muu olisi vastaavassa paikassa jäänyt jumiin esimerkiksi kysymykseen siitä, miksi juuri minä selvisin hengityskoneesta. Mutta ei Virta, joka tässäkin tapaamisessa alkoi pian puhua jääkiekosta tutun tunteikkaasti.

Virran mukaan Lukko pelasi jääkiekkoa aivan eri tavalla kuin muut SM-liigan joukkueet. Hän loi mielikuvaa ainutlaatuisesta konseptista, jota vastustajien olisi vaikeaa, jos ei jopa mahdotonta, murtaa.

Eikä kukaan murtanutkaan.

Pelaajien edessä valmentajan ei yleensä kannata kiivetä norsunluutorniin, mutta sisäisesti valmentaja voi saada valtavasti voimaa siitä, jos hän uskoo aidosti tietävänsä jääkiekosta vielä enemmän kuin kollegansa. Se on täysin normaalia, joskin monesti myös sokeaa, itsevarmuutta.

Valmentaja tarvitsee näitä henkisiä työkaluja, koska hänen on päivittäin osoitettava johtajuuttaan oman esimerkkinsä kautta. Tässä Virta onnistui timanttisesti läpi kauden, ja erityisen eeppisesti finaaleissa.

Kun Lukko hävisi avausfinaalin yllättäen TPS:lle, Virta vielä valmensi joukkuetta katsomosta käsin, mutta ei enää seuraavassa pelissä. Syntyi vaikutelma, että palaamalla yllättäen aitioon Virta viesti pelaajilleen, että ei enää mitään hätää, että nyt minä olen taas täällä.

Sillä oli juuri hänen hakemansa psykologinen vaikutus pelaajiin.

Vielä huhtikuun alussa Pekka Virta joutui liikkumaan pyörätuolin turvin.

Kun ihminen katsoo kuolemaa konkreettisesti silmiin, sellainen muuttaa ihmistä. Jatkossa Pekka Virta tietää varmasti, että jääkiekossa voittoja tulee ja menee, eikä se ole elämää suurempaa.

Hän tietää, ettei mikään kiekkovoitoista tule vetämään vertoja hänen saavutukselleen Turun yliopistollisessa keskussairaalassa. Siellä hän voitti elämän itselleen.

Enempään ei kukaan pysty.

Osion tuoreimmat

Luitko jo nämä?