Urheilusanomat Sisäpiiri: Lue tästä Tapparan ehkä jättävän Ville Niemisen uskomaton tarina - SM-liiga - Ilta-Sanomat

Ville Niemisen uskomaton tarina

Ville Niemisen tarina haki vertaistaan jo lähes kymmenen vuotta sitten, kun hän NHL:n työsulun takia päätti palata kasvattajaseuransa Tapparan riveihin syksyllä 2004. Urheilusanomien edeltäjässä Veikkaajassa julkaistiin silloin laaja henkilökuva Ville Niemisestä, joka oli hämmästyttänyt kaikki luotuaan epäilyksistä huolimatta uskottavan NHL-uran. Tarjoamme vanhan herkkupalan nyt uudestaan.

Ville Nieminen ylsi Calgaryn kanssa Stanley Cupin finaaleihin keväällä 2004.

27.4.2014 16:39

Ville Nieminen, 27, pyörittää päätään. Tamperelaisen kerrostalon pihaan pysäköity, lähes kerrostalon kokoinen, kulmikas Hummer-maastoauto herättää huomiota, mutta sen kylkeen vedetty pitkä naarmu nostattaa kulmia sekin.

– Jos ei saa baarista ketään mukaansa, pitää naarmuttaa auto, Nieminen huokaa kiivetessään muhkeaan ajokkiinsa.

– Toi oli vedetty ekana yönä, kun olin saanut auton. V***u.

Samaa kulmikkuutta ja muhkeutta on Niemisessä itsessään. Eikä hän ole naarmuiltakaan säästynyt. Ei fyysisesti eikä henkisesti.

– Itsepäisyys on Villen hallitseva luonteenpiirre. Ei anna heti periksi, ja minä kai voin sanoa, luulee aina olevansa oikeassa, avopuoliso (toim. huom. nykyinen vaimo ja kolmen yhteisen lapsen äiti) Kaisa Nurmi sanoo.

Lähtö yllätti

Seitsemän vuotta sitten Nieminen lähti kovan voivottelun saattelemana Tampereelta Pohjois-Amerikkaan, ja mikäli NHL:n työsulku toteutuu, palaa kasvattajaseuraansa Tapparaan SM-liigan nyt käynnistyessä.

Niemisen lähtö oli niin yllättävä, että sitä ei alkuun hyväksytty lainkaan. Sitten nousi kohu rahoista, jotka joku hullu NHL-seura oli valmis maksamaan jollekin tuntemattomalle Niemiselle, josta monen asiantuntijan mielestä ei koskaan tule edes pelaajaa.

– Jos sulla on ruosteinen Escort eikä tankissa pensaa niin vaikea sanoa ei, jos joku tarjoo kolmesataatonnia Amerikan rahaa, Nieminen sanoi kesällä 1997, kun hänen yllättävä sopimuksensa Colorado Avalanchen kanssa julkistettiin.

– 2,7 miljoonaa (markkaa), jos kaikki menee päin ahteria. Aika hyvä sopimus miehelle, joka ei ole pelannut A-maajoukkueessa kuin minuutin ja 34 sekuntia.

Ja kun suurisuinen tamperelainen juuttui ensimmäisiksi kolmeksi ja puoleksi kaudeksi farmijoukkue Hersheyyn, saivat kyynikot aiheen painaa Niemistä lisää.

– Voisin palata Suomeen. Voisin, mutta en palaa, Nieminen sanoi kolmannen farmikauden jälkeen.

Hän palasi, Stanley Cupin kanssa, kesällä 2001. Nyt hän palaa oltuaan Calgaryn avainpelaajia pienen kanadalaisseuran sensaatiomaisella finaalimatkalla viime keväänä.

Niämine, Ville vaan

Niin paljon, mutta niin vähän on muuttunut seitsemässä vuodessa.  Sama Nieminen – tai Niämine, Ville vaan – ohjaa autoa, mutta aura miehen ympärillä on kasvanut. Niin on toki autokin.

Niitä puheita Nieminen kantaa selässään, kun hän asettaa useaan kertaan ja monella taholla puutteellisiksi arvioidut pelitaitonsa kriittisen suomalaisyleisön arvioitavaksi tilanteessa, jossa moni muu suomalainen NHL tähti pakkaa laukkunsa ja palaa Pohjois-Amerikkaan veroja tai kalliita vakuutusmaksuja pakoon odottamaan NHL:n mahdollisimman nopeaa alkamista.

– Mää haluan pelata.

Suurista puheista ja omalaatuisesta pelityylistä Niemistä voi syyttää aina, mutta rintamakarkuruudesta ei koskaan.

Eikä siitä, etteikö hän rakastaisi lajia nimeltä jääkiekko. Muutama kesä sitten hän liukastui kotonaan saunassa ja tuli lasioven läpi. Yli 50 tikkiä vaatineista haavoista lensi verta. Pelästynyt Nieminen huusi Kaisaa apuun. Avovaimoa odotti järkyttävä näky.

– Ville istui verilammikossa ja katseli rannettaan, jonne oli uponnut sentti kertaa sentin kokoinen lasinpala ja pyörtyi. Myöhemmin Ville kertoi, että katsoessaan rannettaan, se oli ajatellut, että ”en voi koskaan enää pelata”, Kaisa muistaa.

– Mitä mulla olis ilman jääkiekkoa? Nieminen kysyy.

Vastaus voisi olla: repaleinen lapsuus alkoholisti-isän kannoilla ja ankea tulevaisuus suurtalouskokkina, jonka paperit hän hankki Tampereen ammattikoulusta.

– ”Kipru” (maalivahti Miikka Kiprusoff) aina sanookin, että Ville voi kokata, mutta ainoastaan kolmellesadalle.

Suomi-kiekon ongelmat

Hummerin keula suuntaa kohti Vammalan Lakeside Golfia, jossa pelataan Villen kaverin, entisen tamperelaiskiekkoilijan Kari Lahtisen, junailema golf-turnaus.

Puhelin soi taukoamatta. Jääkiekkoliitosta soitetaan. On oltava huomenna Yhdysvaltain lähetystössä antamassa sormenjäljet World Cupin matkaviisumeita varten.

– Jaa, Nieminen venyttää puhelimeen.

– Jaa, jaa. Vai 13.30. No sehän hyvä, se katkaseekin sopivasti koko päivän, hän päättää ja laskee luurin keskikonsoliin, jonne voisi asuttaa kiinalaisen perheen.

Sitten soittaa päävalmentaja Raimo Summanen, joka virittelee maailmancupin valmistautumisleiriä.

– Joo. Kunnossa ollaan. Otin pari päivää vapaata, kun paikat oli oudokseltaan jumissa, kun ei muutenkaan niin kissamaista tuo luistelu ole, Nieminen sanoo ja laskee puhelimen.

Sitten hän alkaa analysoida harjoittelua Suomessa Tapparan kanssa. Ja suomalaista jääkiekkoa, josta ovat persoonat kadonneet.

– Suomalaisen jääkiekon ongelma... niin, voittaa halutaan, mutta haluamista tärkeämpää on oltava valmis tekemään se, mitä voittaminen vaatii.

Valmis tekemään? Nyt puhuu valmiuden asiantuntija. Nieminen, jos kuka, on tehnyt uransa pitkän kaavan kautta.

– Oletko valmis jättämään oman egosi kauimmaiseen parkkiruutuun, kun tulet hallille? Nieminen kysyy.

– Pelaaminen on tunneköyhää, mutta se on osaltaan järjestelmän vika. Kun reenataan 14 kertaa viikossa, ei liekkiä ole kuin kuumailmapuhaltimessa mailaa käyristäessä.

Samaan hengenvetoon Nieminen sanoutuu irti kärsineen pojan roolista. Hän ei halua tarinastaan kyynelten käpristämää Hollywood-rainaa.

– Happy people have no story, hän nauraa leveän hymyn peittäessä kasvoja.

Syntyi jääkiekkoon

Marja-Liisa Niemisen 50-vuotissyntymäpäivät, Irjalan makasiini 20.2.1999. Hauska puhe kääntyy lapsiin:

”Muutaman vuoden kuluttua syntyi poika ja täälläkin kanssamme on henkilö, joka muutamia minuutteja synnytyksen jälkeen tokaisi isä- Eetulle: numero kaksi, oikea laita, kaksi minuuttia, väkivaltaisuus.”

Isosisko Mari oli syntynyt neljä vuotta aiemmin perheeseen, jota hallitsi kaksi asiaa: jääkiekko ja Eetun hallitsematon tuurijuoppous.

– Eetu oli herkkä, heikkoitsetuntoinen ihminen, jolle perhe oli kaikki kaikessa, Liisa sanoo.

– Elämä ei ole ollut helppo, se on kasvattanut Villeä.

Ville Niemisestä on turha kaivaa katkeruutta. Hän on kiitollinen.

– Emmää mitään palkintoja ala jakamaan, mutta mulle se oli hyvä isä, hän sanoo.

Isän kuolema pysäytti

Entinen SM-tason kiekkoilija Esa ”Eetu” Nieminenkuoli 53-vuotiaana kaaduttuaan nahkaverstaallaan humalassa pää edellä päin työkoneen poljinta. Ville sai tiedon Hersheyyn aamutunneilla. Hän lensi hautajaisiin perjantaina ja laittoi arkkuun Eetun viimeiselle pelimatkalle valokuvan itsestään ja isästään, joka oli otettu varaustilaisuudessa Pittsburghissa kesällä 1997.

Villen matka kohti ammattilaisuutta alkoi juhannuksena 1997, Eetulla löi kello viimeiselle kierrokselle. Seuraavana syksynä Eetu lensi Hersheyyn ja näki Villen pelaavan ensimmäiset ottelunsa ammattilaisena Pohjois-Amerikassa. Vuosien juominen oli jo alkanut murentaa Eetun terveyttä.

– Jälkeenpäin ajateltuna Eetu alkoi silloin antaa periksi. Hän näki, että Villellä on kaikki hyvin, elämäntyö on tehty, Liisa muistelee.

Eetu alkoi valmistella poislähtöään. Hän nikkaroi mökille roskalavan, teki kymmenen linnunpönttöä ja usean kesän saunapuut. Ahkera mies jätti paikat ojennukseen ennen kuin nukkui tapaturmaisesti pois huhtikuussa 1998, 20 kuukautta ennen kuin Ville debytoi NHL:ssä.

”Kiitos paljosta yhteisestä peliajasta parhaalle valmentajalleni”, Ville kirjoitti kuolinilmoitukseen 20.4.1998.

– Mysteeri. Isäthän ovat aina mysteerejä. Harmittaa, että en oppinut tuntemaan häntä paremmin. Eihän kukaan tunne isäänsä koskaan tarpeeksi hyvin, Nieminen sanoo.

– Mää soittaisin sille ihan joka päivä kysyäkseni jotain.

Kiekko selkäytimessä Nuorena Villen ei tarvinnut kysellä. Eetu kuljetti poikaansa joka paikkaan. Ulkokentälle, mukaansa jäähallille, torille kauppaamaan kätevillä käsillä tekemiään nahkaesineitä.

– Mulla on vielä käytössä isän tekemä pelikassi, Ville sanoo.

Isänsä rinnalla Villelle kasvoi kiinteä suhde jääkiekkoon. Kiekosta ei vain tullut osa Villeä, vaan Villestä tuli osa kiekkoa. Nahkatöiden ohessa Eetu rakensi Villestä pelaajaa. Välillä kovaa, välillä innostaen, mutta koko ajan rakkaudesta poikaansa ja peliin.

– Eetu yritti tehdä Villestä alusta lähtien yksilöpelaajaa. Kielsi muun muassa syöttämästä, Tapparan pitkäaikainen huoltaja Jarmo Männistö muistaa.

Toinen isän oppi Villelle oli aina, että vaikka ei tekisi maalia, pitää pelata niin, että nimi jää mieleen. Yksilöpelaajaa Niemisestä ei tullut, mutta armoton kenttien väriläiskä kyllä. Väriläiskä, jolle jääkiekko ei koskaan ole maistunut puulta.

– On mua puskettu, mutta ei koskaan liikaa. Into ei ole mennyt ikinä, koska mulle ei ole ollut vaihtoehtoa, että ei huvittaisi. Mulle on sopinut kannustaminen, huutaminen, v***lu. Mulle on sopinut kaikki jääkiekosta.

– Päivääkään en vaihtaisi pois.

Tarvitsee auktoriteetin

Niemisestä tuli jääkiekon suhteen varhaiskypsä. Jo junioreissa hänellä oli jääkiekon olemus selkäytimessään. Juniorivalmentajille suulas, itsepäinen ja kaikkitietävä peluri oli kauhistus.

– Joskus yritettiin sanoa, että laita Ville kuriin. Minä sanoin, että laatikossa on ihan eri herrat sitä varten, minulle kuuluu vain koti, Liisa-äiti sanoo.

– Ville tarvitsee auktoriteetin, jota kunnioittaa.

Nieminen myöntää, että olisi takapenkin taviksena tehnyt itselleen helpomman tien.

– En varmaan ole aina ollut helppo tapaus. On ollut mielipiteitä joka asiaan.

– Meitä voidaan varmaan syyttää siitä, hymähtää Tapparan ex-valmentaja Rauno Korpi.

– Ville imi pienestä pitäen aikuisten jutut siellä pyöriessään.

Kolme vuotta ei suotta

Harrisburg, lauantai 30.8.1997 (lainaukset Ville Niemisen tamperelaiselle koululle lähettämästä matkakirjeestä Pohjois-Amerikkaan siirtymisensä jälkeen): ”Ensimmäinen ongelma: kieli. Hotelli sold-out. Soittoja moneen paikkaan. Soittaminen kielitaidottomalle täällä tosi vaikeaa, paljon kolikoita, paljon numeroita, operaattori kyselee ihmeellisiä. Kiva kamojen raahaaminen huoneeseen, itäsiiven viimeinen, kuusi kassia. Vihdoin nukkumaan.”

Näin rantautui kielitaidoton Nieminen ensimmäiselle harjoitusleirilleen Pohjois-Amerikkaan. Tapparan valmentaja Rauno Korpi otti yhteen Niemisen kanssa rajusti, kun nuorukainen ilmoitti lähtevänsä.

– Ville oli pelaajana vielä raakile. Olisin halunnut pitää hänet Tapparassa. Mutta niin kuin mainoksen kamelimies, Ville piti päänsä, Korpi muistaa.

Koettiin, että Niemisellä ei ole oikeutta lähteä taalapinojen perään niin vähäisillä näytöillä. Hersheyssä odotti kova koulu. Rehtorina toimi kovan linjan auktoriteetti Bob Hartley.

– Kaikki oli niin erilaista. Ville sai aika paljon shittiä. Hän oli uusi pelaaja, eurooppalainen vielä ja kielitaito oli ongelma. Se kulki sanakirja kainalossa melkein joka paikkaan, vain 17-vuotiaana Villen matkaan lähtenyt Kaisa muistaa.

Farmikomennus 18 000 asukkaan kylässä venyi yli kolmen kauden mittaiseksi. Tampereella Niemiselle jo nälvittiin. Sinne hukkui suurisuu, menköön miljoonineen.

Stanley Cup hiljensi

Vasta Stanley Cup 2001 hiljensi kriitikot. Mutta miten Nieminen jaksoi? Yli kolme vuotta siinä rotankolossa?

1.9.97: ”Yhä kaikki ruokapaikat kiinni. Subwaysta sandwich ja taas en tiännyt yhtään mitä kastikkeita ne laittoi. Yes, yes. Palaveri alkoi yhdeksältä, sain ruokarahat ja shekin käteen. En uskaltanut katsoa kuin vasta huoneessa. 105 000 US dollaria = 575 000 FIM. Aika paljon, menee silmät pyörälle.”

– Emmää ensin alkuun NHL:ään lähtenyt pelaamaankaan, Nieminen suivaantuu.

– Lähteminen ei voinut olla muuta kuin itsestäänselvyys. Kyllä siellä oppii. Sieltä jääkiekko on lähtenyt.

Nieminen painoi niskan kyyryyn ja teki töitä. Hän ei palannut Tampereelle, kun Hartley haukkui hänet pehmokommariksi. Hän ei taipunut, kun Hartley halusi lähettää alaikäisen tyttöystävän kotiin, jotta Ville voisi muuttaa perhemajoitukseen ja oppisi englantia. Hän oppi englannin muuten.

– Mää perkele lähren suoraan äiteen aamupalapöydästä, missä on kolme litraa kaakaoo, pyöreet rillit päässä ja pomada-munkki nenän edessä. Ei kai siinä kovin suuria saa odotuksia olla.

– Mulla ei ollut Hersheyssä ikinä ankeeta. Se on siitä kiinni, miten sen ottaa.

 Se on aikansa kutakin, v***u. Ei näillä näytöillä ja taidoilla voi kysyä kaikkea ilmaiseksi, että kaikki tulis valmiina kuin kaakao pöytään. Olisko mun pitänyt edes pelata NHL:ssä kolmeen ekaan vuoteen? Ei, Nieminen suuttuu.

NHL:n kenties karuimmassa farmikaupungissa pelannut Nieminen on jostain syystä AHL:n vankimpia puolestapuhujia. 1300 tuntia bussissa opetti Niemiselle kenties uran tärkeimmän asian.

– Opin kunnioittamaan NHL:ää. Olisin menettänyt ja paljon ilman aikaa siellä. Olisiko musta tullut kusipää ilman sitä? Mitä varten kaikki aina puhuu siitä? Kukaan ei ole mun päähän lisännyt kusta. Se on joko siellä tai se ei ole siellä.

6.9.1997: ”Koti-ikävä käy lähes sietämättömäksi. Täällä pitäisi olla kolme vuotta. Mieli paranee, kun tietää, että tyttökaveri tulee 26. päivä. Kun ei osaa kieltä, niin paha homma. Mutta unelma ja (ehkä) menestyminen auttaa koko ajan. Vaikka miten on koti-ikävä, jäällä olen kuin kotonani.

Ensimmäisen viikon opetukset: Ei tiedä missä pelaa tai asuu, tänään farmissa, huomenna Coloradossa tai toistepäin. Sanakirja täytyy olla mukana melkein joka paikassa. Tämä on kovaa hommaa. Huipulla ei ole aikaa istua.”

Lapsitähti

Liisa-äidin pieteetillä kokoamissa leikekirjoissa – niitä on kymmenen ja lisää tulossa, kunhan tuo laatikollinen viime kaudesta Calgaryssa ehditään leikata ja liimata – seisoo pieni poika, jolla on iso leuka ja pyöreät silmälasit.

Ja olalla on pelikassi, kädessä maila tai milloin minkäkinlainen mitali tai lusikka. Ja suu on virneessä. Aina.

Ensimmäinen joukkue, Tapparan G-Buffalo. Ensimmäinen ottelu, ensimmäinen pelipaita, ensimmäinen numero. Toinen kausi jo kapteenina. Vuodet ja pelit vilisevät tarkassa järjestyksessä. Tappara–Järvenpään Haukat, 17–0. Ville, 7, tekee seitsemän maalia.

– Ville oli eräänlainen lapsitähti. Isä oli opettanut kaikki konnakujeet vuotta, kahta ennen kuin muut oppi, kerrostalokolmion sohvalla istuva Liisa sanoo.

Nieminen alkoi pelata 4,5-vuotiaana, heti itseään vanhempien kanssa.

– Kaitafilmiltä löytyy, miten kaadun kuusi kertaa puolen minuutin vaihdon aikana. Tuomarit nostivat jäälle – ja jäältä pois. Ei paljon tarvinnut ylivoima-aikaa kysellä.

Hervannan jäähalli. C-nuorten ottelu on ohi. Tappara–Kiekko-Reipas 6–0. Sisupussi Ville hakee parhaan pelaajan palkintoa, sipsipussia. Hävinneen joukkueen kapteenina loppuseremonioita punaviivalla seuraa nuorukainen, jonka selässä lukee Lydman.

– Villestä puhuttiin silloin. Taitava pelaaja, jolla oli rumat pyöreät rillit häkin alla, Toni Lydman, nykyinen joukkuetoveri sekä Calgaryssa että maajoukkueessa, sanoo.

– Näki, että oli ulkokentällä näprännyt aika paljon. Ville taisi oppia luistelemaan ennen kuin kävelemään. Isä Eetun sormet olivat varmaan olleet pelissä.

Oppi isoilta

Nieminen harjaantui jääkiekossa varhain. Hän vietti valtaosan lapsuudestaan Hakametsän jäähallilla Tapparan huoltajien pikkuapurina pyörien liigapelaajien jaloissa aina kun ehti.

– Poikkeuksellinen tietomäärä jääkiekosta Villellä oli jo silloin, Jarmo Männistö hämmästelee.

Itse Rauno Korpi anoi Villelle 15.11.90 koulusta ”vapaata kello 14–15, jotta hän voi osallistua Tapparan liigamiehistön huoltajan apulaistehtäviin Jyväskylässä JYP–Tappara-ottelussa”.

Liekö ollut Eetu silloin matkoilla.

– Isä oli viis kuukautta selvin päin ja kuukauden kännissä. Me sanottiin aina, että se on Bahamalla. Ne eivät olleet mitään rantalomia. Jääkiekkotutut hakivat tuurijuoppoa saluunoista ja veivät vuoroin kotiin, vuoroin sairaalaan.

– Koita olla kuukausi kännissä. Kovaa hommaa sekin on. Ne yritti ottaa Eetua mukaan siihen hommaan ja pitää sitä irti viinasta. Koskaan ei voi kiittää tarpeeksi kuinka paljon ihmiset tekivät hänen hyväkseen.

Nieminen sanoo, ettei voinut sietää isää, kun korkki aukesi. Eetu ei ollut väkivaltainen, mutta kuten Liisa sanoo ”aika kultaa muistot”.

– Villestä näki, kun Eetu oli Bahamalla, Männistö muistaa pikkuapulaisestaan.

– Varmasti Ville kärsi jollakin tasolla isäsuhteestaan, mutta toisin kuin moni, jonka isä on kuollut viinaan, hän ei ole näyttänyt katkeruuttaan, muistaa puolestaan Korpi.

– Jäähalli oli Villelle varmaan jonkinlainen turvapaikka.

Kaikki joukkueesta

18.9.97: ”Harjoituspeli Colorado–St. Louis. Peli päättyi 5–5. Valmentaja pyysi toimistoon. He sanoivat: me ollaan tyytyväisiä suhun, onnellisia susta. Olet hyvä hankinta ja kaikki rakastavat sinua, koska olet iloinen ja positiivinen ihminen, mutta lähetämme sinut nyt farmiin oppimaan lisää. Tippa tuli silmään ja unelma siirtyi tuonnemmaksi. Tiesin, että pettymyksiä tulee ja se kasvattaa nälkää. Minulla on kolme vuotta vielä aikaa.”

Nieminen nousi Coloradon kokoonpanoon Stanley Cup -keväänä 2001. Hän otti paikan Peter Forsbergin ja Chris Druryn ketjussa. Seuraavana vuonna kaiken piti olla hyvin, mutta kaikki päättyi huonosti. Nieminen myytiin Pittsburghiin, Tampereelta Poriin, kuten hän itse määritteli silloin.

Aika Pittsburghissa oli ankeinta. Huono organisaatio, tappio toisen perään.

– Mähän elän täysin joukkueen menestyksestä. Kaksi pistettä pelistä on mulle maali.

Chicagossa kaiken piti muuttua. Ei muuttunut. Vähän jääaikaa, huono organisaatio. Nieminen alkoi epäröidä.

– Ensimmäisen kerran Ville alkoi puhua, että onko hänestä pelaajaksi, osaako hän nauttia pelaamisesta, Kaisa muistaa.

Nieminen alkoi valua kiekkokartalta. Samaa vauhtia liukeni myös aina hauska tilannekomiikan taitaja. Kotona esiintyi vaisu pelaaja. Ei olisi uskonut samaksi mieheksi, joka on opettanut 2,5-vuotiaalle Viljamille, miten hyvästellään vieraat:

– Soitellaan, kattellaan, Viljami huutaa annettuaan lähtijälle ylävitoset.

Kunnes tuli siirto Calgaryyn, jossa Nieminen puhkesi taas kukkaan.

Hershey 22.9.1997: ”Ja taas tuli opittua lisää: Kovaa on peli jäällä ja jään ulkopuolella ja huono on jää, mutta kuka välittää? Mitään ei saa ilmaiseksi täällä. Täällä ei paljon pyydellä anteeksi. Päivä kerrallaan. Ei koskaan saa mitään, jos ei koskaan yritä. Tällä viikolla alkaa Hershey Bearsin leiri. Sarja alkaa lokakuun alussa. Mieli on korkealla. Tyttöystävä tulee tällä viikolla. Pääsen pois hotellista normaalielämään. Olisi kannattanut joskus opetella myös englantia. Se on kehittynyt hurjasti kuukaudessa; on pakko. Tunnen fiksuuntuvani päivä päivältä... tuntuu pahalta.”

Iso kuva

Maailmancupin ensimmäiseen peliin on reilu vuorokausi. Nieminen on saanut tietää, että ei pelaa ainakaan avauksessa.

– Ei tätä kiekkoa kannata niin ressata, jos ei mahdu pelaan, Viljamipoika luisteli tänään ekan kerran. Viljamin ISO KUVA, lukee Niemisen lähettämässä tekstiviestissä.

Happy people have no story?  

Artikkeli on julkaistu ensimmäisen kerran Urheilusanomien edeltäjässä Veikkaajassa syksyllä 2004.

Osion tuoreimmat

Luitko jo nämä?