Väkivalta hiipii suhteeseen vähitellen – tunnista hälytysmerkit uhasta, joka ei kuulu mihinkään suhteeseen - Seksi & Parisuhde - Ilta-Sanomat

Väkivalta hiipii suhteeseen vähitellen – tunnista hälytysmerkit uhasta, joka ei kuulu mihinkään suhteeseen

Valitettavan usein apua haetaan ja viranomaisten puoleen käännytään vasta siinä vaiheessa kun väkivallalla alkaa olla suhteessa jo historiaa.

Julkaistu: 12.11.2019 15:49

Lähisuhteessa tapahtuvasta väkivallasta voi olla varsin vaikea kertoa ulkopuolisille sen aiheuttaman häpeän ja syyllisyyden tunteiden vuoksi.

Kymmenen vuotta elin kidutuskammiossa, Mervi Tapola kertoi IS:lle, kun lopullinen ero Matti Nykäsestä oli tullut vuonna 2010. Liittoa leimasi väkivalta; Nykänen muun muassa puukotti Tapolaa ja pahoinpiteli hänet sairaalakuntoon.

Tapola haki Nykäsestä lukuisia kertoja eroa, mutta otti tämän kuitenkin takaisin.

Tapolan ja Nykäsen väkivaltainen tarina ei ole Suomessa ainutlaatuinen – ei todellakaan.

Miksi väkivaltaisesta suhteesta voi olla niin vaikea irtautua? Mahdollisia syitä on useita.

– Lähisuhteessa tapahtuva väkivalta on Suomessa hyvin salaista, ja asiasta on vaikea kertoa ulkopuolisille sen aiheuttaman häpeän ja syyllisyyden tunteiden vuoksi. Väkivallan tekijä pyrkii usein kontrolloimaan puolisoaan ja syyttämään tätä omista väkivallan teoistaan, sanoo Naisten Linja Suomessa ry:n vs. toiminnanjohtaja Taru Anttonen.

Suhde ei Anttosen mukaan monesti ole ollut alunperin huono.

– Myös väkivaltaisessa suhteessa pohjalla on usein rakkaus. Väkivallan tekoa seuraavat usein anteeksipyynnöt ja hyvittelyt, ja toivo tilanteen muuttumisesta voi herätä, Anttonen sanoo.

– Unohdetaan helposti, että jos suhde olisi pelkkää helvettiä, tuskin kukaan jäisi siihen. On myös hyviä jaksoja ja syviä kokemuksia siitä, että toinen on rakas, sanoo asiantuntija Johanna Matikka Ensi- ja turvakotien liitosta.

Yksi syy suhteessa pysymiseen on Taru Anttosen mukaan pelko.

– Väkivallan kokija voi pelätä vielä pahempaa väkivaltaa, jos asiasta kertoo ulkopuoliselle tai jos suhteesta lähtee. Hän voi pelätä myös lasten puolesta.

Väkivaltaa hiipii suhteeseen

Väkivalta hiipii suhteeseen yleensä vähitellen. Nostaa päätään riitojen sivutuotteena ja raaistuu hiljalleen. Hälytysmerkkejä ovat esimerkiksi kumppanin mustasukkaisuus, kontrollinhalu ja kyttääminen.

Väkivalta on Johanna Matikan sanoin usein kehämäistä. Se on tuhoisaa, mutta sitoo samalla yhteen. Ja koukuttaa.

– Jokainen tietää, kuinka hyvältä tuntuu kun riita ratkeaa ja tehdään sovinto. Se voi olla niin ihanaa, että se muistuttaa rakastumisen kokemusta, Matikka sanoo.

Pienet asiat voivat Taru Anttosen mukaan kuitenkin johtaa tilanteeseen, jossa väkivaltaa kokenut alkaa pelätä ja muokata käytöstään toisen ehdoilla.

– Pelko ei kuitenkaan koskaan kuulu rakkauteen. Elämään kuuluu riitoja ja erimielisyyksiä, mutta riita muuttuu väkivallaksi siinä vaiheessa, kun väkivallan kohde ei enää uskalla ilmaista mielipidettään, koska pelkää seurauksia. Naisiin kohdistuvasta väkivallasta tiedetään, että sillä on tapana lisääntyä suhteen edetessä. Väkivalta muuttuu yleensä rajummaksi ajan myötä, ja sillä on myös tapana normalisoitua, Anttonen sanoo.

Normalisoituminen tarkoittaa esimerkiksi sitä, että väkivallan kokija alkaa muokata käytöstään estääkseen väkivallanteot. Hän alkaa myös ajatella syyn väkivaltaan olevan hänessä itsessään.

– Nämä kaikki ovat normaaleja reaktioita väkivallan kohtaamiseen lähisuhteessa, joka on monesti traumatisoiva kokemus. Väkivalta on kuitenkin aina tekijän vastuulla, ei sen kokijan, Anttonen muistuttaa.

Väkivalta sukupuolittunutta

Seksuaaliväkivalta, vakava fyysinen ja kuolemaan johtava väkivalta sekä eron jälkeinen vaino kohdistuvat pääosin naisiin. Tilastot naisten ja miesten välillä tulevat Johanna Matikan mukaan lähemmäs toisiaan kun tarkastellaan lievempää väkivaltaa tai henkistä väkivaltaa.

Turvakotien asiakkaista miehiä on noin kymmenen prosenttia. Tyypillisessä tapauksessa kyse on aikuisista työikäisistä ihmisistä, joilla on lapsia, ja mies on väkivaltainen kumppaniaan kohtaan.

Valitettavan usein apua haetaan ja viranomaisten puoleen käännytään vasta siinä vaiheessa kun väkivallalla alkaa jo olla historiaa.

Naisten Linjaan voi ottaa yhteyttä puhelimitse, nettikirjeellä, chatissa tai hakeutumalla verkossa ja kasvokkain tapaaviin vertaisryhmiin. Yhteyttä voivat ottaa myös huolissaan olevat läheiset.

Yhteydenottoja yhdistää Taru Anttosen mukaan se, että yhteyttä ottanut naiseksi itsensä määrittelevä on kokenut tai hän pelkää väkivaltaa. Yhteydenotto on usein ensimmäinen kerta, kun väkivallan kokija kertoo kokemuksestaan ulkopuoliselle.

– Usein yhteydenotoissa halutaan myös varmuutta sille, onko oma kokemus väkivaltaa. Useimmiten se on. Yhteydenottajat saattavat kuvailla hyvin vakavaakin väkivaltaa ja pohtia onko se väkivaltaa, Anttonen kertoo.

Apua voi myös hakea esimerkiksi Monika-Naisista, Rikosuhripäivystyksestä tai Nollalinjasta. Niissä kaikissa on muun muassa maksuttomat auttavat puhelimet.

Puhua kannattaa

Ensi- ja turvakotien liitto kerää parhaillaan tuoretta tietoa siitä, mikä auttaa väkivallasta selviytymisessä ja toipumisessa. Selviytyminen edellyttää usein hiljaisuuden rikkomista.

– Keskeinen ensimmäinen askel on se, että puhuu jollekin. Häpeä vahvistuu kun jää yksin. Läheisille sanoisin, että jos kuulet väkivallasta, ohjaa sitä kokenut avun piiriin, Johanna Matikka sanoo.

Häpeä omasta tilanteesta saattaa olla varsin voimakasta.

– Ihminen voi kokea, että tämä on minun ongelmani, joka minun pitää ratkaista itse. Tai hän voi tiedostaa, että väkivalta ei ole oikein, mutta keinoja irrottautua ei ole.

Turhan moni väkivallanteko jää vielä pimentoon.

”Ihmisoikeuskysymys”

Muun muassa metoo-ilmiön myötä naisiin kohdistuva väkivalta tunnistetaan aiempaa paremmin ja se uskalletaan ottaa paremmin puheeksi. Monesta väkivallanteosta vaietaan kuitenkin yhä tykkänään.

– Vain joka kymmenes naisiin kohdistuvan väkivallan tapaus tulee poliisin tietoon. Etenkin erityisryhmiin kuten vammaisiin kohdistuva väkivalta tunnistetaan erittäin huonosti. Valitettavasti Suomi on edelleen Euroopan toisiksi turvattomin maa naisille, Taru Anttonen sanoo.

On positiivista, että Suomi ratifioi Istanbulin sopimuksen – eli Euroopan Neuvoston yleissopimuksen naisiin kohdistuvan väkivallan ja perheväkivallan ehkäisemiseksi ja torjumiseksi – jo 2015, mutta toimeenpanossa voitaisiin Anttosen mukaan olla ripeämpiä.

Palveluita on Anttosen mielestä edelleen aivan liian vähän ja ne ovat alueellisesti epätasa-arvoisia. Esimerkiksi Naisten Linjalle tulevista puheluista pystytään vastaamaan vain murto-osaan.

– Viime vuonna 18 naista kuoli kumppaninsa tai ex-kumppaninsa toimesta, tämä on liikaa. Tarvitsemme kattavia palveluita väkivallan kokijoille sekä väkivaltaan liittyvän hiljaisuuden kulttuurin rikkomista. Se on ihmisoikeuskysymys, Anttonen sanoo.

Ennaltaehkäisyä

Johanna Matikka perää väkivallan vastaiseen työhön lisää ennaltaehkäisyä. Esimerkiksi kouluissa olisi hyvä paikka puhua siitä, mitä hyvät ihmissuhteet ja turvallinen seurustelu tarkoittavat.

– Rakkaus on aina vapaaehtoista. Sitä ei voi pakottaa eikä sitä voi lähteä vaatimaan, Matikka muistuttaa.

Rakkaus voi myös muuttaa muotoaan.

– Vaikka suhde päättyy, se ei tarkoita sitä, että se olisi ollut merkityksetön. Rakkaus edellyttää joskus myös kykyä päästää irti.