Oletteko menossa ensi viikolla festareille, kysyi vastaan tullut tuttava kadulla. Vaistomaisesti vilkaisin ympärilleni. Siis ketkä me? Ai niin. Minä ja kumppanini. Niin kauan kuin säpsähdän tuollaisia kysymyksiä, olen turvassa.
Siitä tiedän, että en ole joutunut parisuhdeloukkuun, jossa olen osa yksikköä nimeltä Pariskunta. Siihen ansaan on niin helppo valua ja kellotella turvassa ja mukavasti kuten kaikki muutkin. Yhteiskuntamme on parisuhdenormatiivinen, pikemmin kuin heteronormatiivinen. Pariskunta asuu yhdessä, tekee samoja asioita ja tapaa yhteisiä tuttavia.
Parisuhteen alhaisin tila on se, jossa on pääsy toisen some-tileille, lupa tulla kotiin ilmoittamatta mihin aikaan hyvänsä tai kysymättä tutkia toisen taskut.
Kuulemassani baarikeskustelussa nainen valitti, että hänen suhteensa polttavin ja samalla päivittäinen kysymys on, mitä tänään syötäisiin. Hän kertoi joutuvansa raivon partaalle kuullessaan tuon lauseen. Ymmärrän hyvin. Kun parisuhde on siinä tilassa, ettei ole muuta puhuttavaa, on aika ottaa etäisyyttä.
Itse elin lähes kymmenen vuotta siten, että asuin eri osoitteessa kuin aviomieheni. Erilleen muutto keski-iässä tulkittiin eroksi, mitä se ei lainkaan ollut. Halusimme vain löytää erilliset itsemme uudelleen.
On kummallista, että yhdessä asuminen on normi, kun sen pitäisi olla pikemminkin poikkeus. On kenties järkevää asua yhdessä, jos on pieniä lapsia, vaikka en ole siitäkään ihan varma.
Kun lapset ovat aikuistuneet, on viimeistään aika hengähtää ja ottaa tilaa itselleen. Se on laupeudentyö myös suhteelle, joka helposti jää jumittamaan samalle raiteelle.
Usein käy niin, että sen jälkeen kun yhteinen projekti, lapset, on hoidettu, ovat pariskunnan mielenkiinnon kohteet ihan toisaalla.
Sääliksi käy miehiä, jotka nukkuvat aviovuoteen reunalla koiran vallatessa keskisängyn. Tai naisia, jotka nousevat tunnollisesti kahvinkeittoon, vaikka haluaisivat kääntää kylkeä ja nukkua puoleen päivään.
On sata kertaa parempi viettää yhdessä vähän vähemmän mutta merkityksellistä aikaa kuin jakaa paljon tyhjänpäiväistä aikaa. Arkiruokaa voi syödä yksinkin eikä tv-sarjojen katseluun tarvita seuraa. Ystävillekin jää aikaa.
Kun kumppania ei tarvitse katsella nurkissa koko aikaa, hän ei ala muistuttaa huonekalua eikä hänen käytöstään tee niin helposti mieli oikaista. Hän voi vaikuttaa jopa kiinnostavalta, itsenäiseltä henkilöltä, joka tekee omia valintoja. Seksikin voi sujua paremmin, kun siitä ei tarvitse neuvotella. Jos yhdessä ei olla ihan joka päivä, se kuuluu tapaamisten ohjelmaan ilman muuta ja luontevasti.
Kuulen korvissani jo tukun vastaväitteitä. ”Me viihdymme niin hyvin yhdessä, että arkikin on juhlaa”, ja muuta sellaista. Väitän silti, että jos ajatuskin erilleen muuttamisesta tuntuu pelottavalta, on suhteessa jotain mennyt vikaan. Siitä puuttuu kipinää tai luottamusta.
Parisuhdeansa on silloin tehnyt tehtävänsä ja kuohinnut osapuolet vaillinaisiksi ihmisiksi, jotka jatkavat suhdetta mukavuussyistä.
Kirsi Hytönen on Ilta-Sanomien kolumnisti. Hän on toimittaja ja pitää Luksusongelmia-nimistä blogia.
