Salibandy

Jaska kertoo avoimesti masennuksestaan – ei uskonut elävänsä 30-vuotiaaksi: ”Rankaisin itseäni olemalla syömättä”

Julkaistu:

Salibandy
Joukkueen tuki on ollut Happeen Jaska Kuneliukselle korvaamaton asia.
– Tajusin, että tarvitsin apua, kun minua alkoi pelottaa, että tekisin jotain itselleni tai jollekin muulle, Happeen pitkäaikainen puolustaja Jaska Kunelius sanoo.

Keväällä 2014 Suomen mestaruutta juhlinut pelaaja puhuu Ilta-Sanomille suoraan ja kaunistelematta siitä, miltä tuntuu, kun ei usko elävänsä yli 30-vuotiaaksi ja kun jokainen päivä pelottaa jo etukäteen.

– Ajatukseni olivat nyrjähtäneet jo nuorena. Oireita näkyi jo alakoulussa, mutta ne puhkesivat vakavammiksi vasta opiskeluaikoina. Oman masennukseni musertavin voima oli eksistentiaalinen kriisi, elämän merkityksettömyys ja siitä seurannut lohduttomuus. Se, että tulevaisuudessa ei näy mitään valoa, 32-vuotias Kunelius kertoo harvinaisen avoimessa blogikirjoituksessaan.

Suorapuheisena ja avoimena tunnettu Kunelius ei ollut juniorina tähti, jolle paikka liigajoukkueessa olisi ollut itsestäänselvyys. Kun hänen joukkueensa SC Blues putosi 2. divisioonaan 2008, oli Kuneliuksen päätettävä, mennäkö alaspäin vai yrittääkö ylöspäin.
Mainos (Teksti jatkuu alla)
Mainos päättyy

Vaikka Happeen liigajoukkue ei toivottanut häntä avosylin tervetulleeksi, sinnikäs pakki päätti roikkua mukana kaikin voimin. Nyt takana on 10 kautta ja SM-kulta, kaksi hopeaa ja pronssi.

Synkkiä ajatuksia

Masennus on kulkenut mukana koko aikuisiän.

– Halu saavuttaa jotain on aina värittänyt omaa elämääni. Salibandy oli myös tapa saada hyväksyntää ja yhteisö, johon koin kuuluvani. Opiskelu oli hienoa aikaa, mutta minulle ei koskaan ollut epäselvää, läpäisisinkö kokeet tai saisinko tutkintoa. Ennemmin halusin mennä epämukavuusalueelle ja katsoa, mihin pystyn, Kunelius kertoo.

Vaikka urheilu oli elämää koossapitävä voima, kävi Kunelius läpi vaikeita hetkiä kentällä ja etenkin otteluiden jälkeen.

– Kentällä pystyin aika hyvin sulkemaan masennuksen pois. Enemmän se vaikutti muuhun elämään. Urheilu on tehnyt minulle hyvää, mutta oireet olivat pahimmillaan esimerkiksi sellaisia, että huonon pelin jälkeen koin, että en voi jutella enää joukkuekavereille.

– Ajattelin olevani niin huono, että en ansaitse puhua heidän kanssaan ja että he eivät ole enää ystäviäni, koska en ole yhtä hyvä pelaamaan, Kunelius kertoo.

Synkät ajatukset menivät niin pitkälle, että hän rankaisi itseään pelin jälkeen esimerkiksi olemalla syömättä tai lähtemällä rankaisulenkille.

Urheilu kuitenkin avasi myös oven yhteisöön, jossa ei tarvinnut kokea ulkopuolisuuden tunnetta.

– Olen kokenut aina, että joissain piireissä minua on pidetty outona tai erikoisena. Happeen joukkueyhteisö oli niin hieno, että siellä sain olla sellainen kuin olen.

Joukkue oli suuressa roolissa, että Kunelius pysyi kiinni elämäsyrjässä, vaikka sisällä velloivat mustat ajatukset.

– Suurin eheyttävä voima oli se, että sanoin asiasta muutamalle pelikaverilleni. Heidän tukensa ja esimerkkinsä saivat jatkamaan päivästä toiseen, Kunelius kirjoittaa blogissaan.

Uutta arkea rakentamaan

Hän kertoo pelänneensä joukkuekavereiden reaktioita mutta luottaneensa myös vahvasti heidän tukeensa, kun hän viimeinkin uskalsi kertoa ongelmistaan. Keskusteluilla ja yhdessäololla oli helpottava vaikutus. Yhteisön tuki oli vahva. Kunelius haki apua ja sai lääkityksen, jota hän käytti vuoden verran.

– Lääkitys tasoitti tilannetta, ja siitä oli helpompi lähteä itse rakentamaan arkea. Sain vähän niin kuin pahimman kärjen pois. Pystyin ottamaan askeleen kerrallaan.

Myös musiikinkuuntelu on auttanut Kuneliusta pahoina hetkinä. Hän löysi joukkueesta samanhenkisiä ihmisiä, joiden kanssa hän saattoi kuunnella eri kappaleita tuntikausia ja löytää sanoituksista ideoita, viisautta ja voimaa.

– Esimerkiksi Mokomalla on kokonaisia levyjä, jotka avaavat masennusta ja kaksisuuntaisuutta, samoin Stam1nalla. Kent on aina ollut tunnelmaltaan täydellinen bändi itselleni jo nuoruudesta asti CMX ja A.W. Yrjänän musiikki osoittivat, että maailmassa on paljon asioita, joita kannattaa tutkia ja pohtia.

Vaikka viime vuosina urheilijat ovat uskaltaneet puhua avoimemmin ongelmistaan, Kuneliuksen mukaan joukkuelajeja leimaa edelleen tietynlainen hiljaisuuden kulttuuri.

– On machokulttuuria ja ihan samalla lailla naistenkin urheilussa kovanahkaisuuden kulttuuria. Urheilussa on hyvä asia, ettei valiteta pienistä, mutta joskus se kulttuuri käsitetään myös väärin.

– Joukkuekaverini Asko Huisman on sanonut loistavan esimerkin: Urheilussa on parasta kauden viimeisen pelin jälkeen, kun ihmiset ovat täysin avoimina ja paljaina ja uskaltavat näyttää tunteensa. Miksi sitä ei uskalleta tehdä enemmän?

Kunelius ottaa esimerkiksi kevään finaalin, jonka Happee hävisi Classicille. Joukkue istui kopissa apeana, mutta tuolloin myös pidettiin hienoja ja tärkeitä puheenvuoroja.

– Mietin, miksi se on vain yksi hetki tai päivä vuodessa, jolloin tuollaiset asiat tuodaan esille. Ne jätetään liikaa sivuun.

Rohkaisee puhumaan

Kunelius rohkaisee kaikkia masennuksesta kärsiviä puhumaan ongelmistaan. Hän kokee, että liian moni pitää liikaa asioita sisällään.

– Ihmiset ajattelevat, että muita ei kiinnosta, he eivät halua kuunnella tai eivät ymmärrä. Se on väärä lähtökohta, koska silloin on jo tehnyt päätöksen toisen puolesta. Siinä myös tietyllä tapaa asettuu toisen yläpuolelle. On väärin toista kohtaan olettaa, että hän ei ymmärrä, Kunelius pohtii.

Kunelius myöntää, että masentunutta ihmistä voi olla vaikea ymmärtää, jos itsellä ei ole ollut vaikeaa.

– Kyse ei ole vain senhetkisestä mielentilasta, vaan masennuksen pahin puoli on, ettei näe lainkaan valoa ja että ei voi uskoa arjen olevan koskaan mukavaa.

Prosessi on ollut pitkä, mutta nyt Kunelius katsoo luottavaisena tulevaisuuteen. Itseä kohtaan on pitänyt kuitenkin olla armollinen.

– Takapakkiakin tuli välillä. Pystyn kuitenkin suhtautumaan siihen nyt siten, että tiedän, ettei huono olo kestä loputtomiin. Vaikka hävittäisiin ja tuntuu järkyttävän pahalta, ei tarvitse pelätä, että masennus tulisi takaisin. Paha olo kestää muutaman päivän, ja sitten mennään eteenpäin. Koska sellaistahan ihmisen elämä on.

Kahdeksan vuotta sitten Kunelius pelkäsi arkea ja miten hän selviäisi huonon päivän tullessa. Nyt hän työskentelee opettajana ja on menossa naimisiin kuukauden kuluttua.

– Olemme molemmat tukeneet tässä parisuhteessa toisiamme ja oppineet valtavasti toisiltamme. Siksi on turvallista jättää vanha elämä taakse ja siirtyä eteenpäin.

Myös häiden teema on osuvasti toisista välittäminen. Kunelius ja hänen morsiamensa Mari eivät halua paistatella yksin valokeilassa.

– Ollaan koitettu kääntää teemaa siihen suuntaan, että kaikki, jotka häihin tulevat, ovat tärkeitä ja että he kertoisivat koko sen juhlan ajan toisilleen, mistä syistä he toisistaan välittävät.

Kutsuttujen listalla on luonnollisesti paljon sekä nykyisiä että entisiä Happeen pelaajia – he kaikki, joiden tuen voimalla Kunelius alkoi taas uskoa huomiseen.

Haluaa auttaa

Hän kertoo, että pystyy nykyään ajattelemaan itseään myös isänä jonain päivänä.

– Se oli itselleni hyvin haastava aihe, josta en halunnut edes puhua. Jos aihe otettiin esille, lähdin toiseen huoneeseen, enkä halunnut miettiä sitä. Ajattelin aikanaan, että olen niin huono ihminen, että en halua ketään itseni kaltaista tänne. Nyt ajatukselle on annettu mahdollisuus.

Kunelius haluaa korostaa, ettei syytä masennuksestaan ketään eikä ole katkera. Hänen mukaansa suurin syy hänen blogikirjoitukseensa on halu auttaa muita. Yhtä hän ei pysty enää auttamaan.

– Juteltiin aikanaan paljon näistä asioista yhden samanlaisia ajatuksia läpikäyneen ihmisen kanssa. Häntä ei enää ole. Olen miettinyt, miten olisin voinut auttaa häntä vielä enemmän.

– Jos kirjoitukseni avulla yksikin ihminen saa apua ja helpotusta omaan oloonsa, silloin se on paikkansa ansainnut. Olen käsitellyt tätä asiaa paljon, ja siksi puhun siitä mielelläni. Se on ollut yksi elämänvaihe ja yksi osa elämääni. Se ei ole sellainen asia, mikä määrittää ihmisen kokonaan.

Kunelius toivoo, että erilaisten yhteisöjen – oli se sitten urheilu, musiikki, teatteri tai jokin muu – jäsenet ymmärtäisivät, kuinka iso merkitys heillä on. Hän kehottaa ihmisiä puhumaan toisilleen.

– Olen täysin eri mieltä siitä, että joukkueurheilussa ei voi näyttää heikkouttaan tai puhua tunteistaan avoimesti. Minä en olisi oppinut näitä asioita ilman joukkuettamme, hän päättää kirjoituksensa.

Kommentit

    Näytä lisää
    Kommentointi on päättynyt