Hengen voimalla – Tommy Koposen ja SPV:n erilainen tarina - Salibandy - Ilta-Sanomat

Hengen voimalla eteenpäin

SPV:n nousu henkilöityy perustajaan, toimitusjohtajaan ja päävalmentajaan Tommy Koposeen. Hänen arvomaailmassaan yhdistyvät uskonto ja urheilullisuus.Salibandykauden avauspaketissa myös Happeen Petri Kaukosta ja analyysit joka joukkueesta – lue näköislehti Sisäpiiristä!

Tommy Koponen johtaa erilaista suomalaista urheiluseuraa.­

19.9.2014 10:00

Kiitos Herra. Kiitos, että saamme olla tässä tilanteessa. Meillä on ottelu alkamassa. Saamme pelata mukavalla porukalla tätä lajia, josta pidämme. Kiitos, että varjelet, ettemme kohtaa loukkaantumisia. Anna meidän onnistua tänään tässä ottelussa. Kiitos, että varjelet. Kiitos Herra.

Aamen.

Nuoret miehet rukoilevat ringissä Seinäjoen Urheilutalon ahtaassa pukuhuoneessa. Silmät kiinni, päät painuksissa. Jotkut pitävät toisiaan kädestä. Pelipaitojen selkämyksissä lukee »Jesus saves». On alkamassa Seinäjoen Peliveljien ensimmäinen virallinen salibandyottelu, neljännessä divisioonassa kaudella 1994–1995.

»Emme me loppujen lopuksi edes olleet kovin tiukasti uskonnollisia. Hiuksetkin saivat olla pitkät ja jopa värjätyt», seuran perustajajäsen Tommy Koponen huomauttaa.

Nykyään hän työskentelee taustayhtiön toimitusjohtajana ja miesten edustusjoukkueen päävalmentajana. SPV puolestaan on Salibandyliigan voimanpesä ja lajinsa maailman parhaimmistoa.

Vakaumus on painunut matkan varrella taustalle, mutta seuran henkiset juuret eivät ole unohtuneet. Ne sijaitsevat Hankasalmella, Koposen lapsuudenkodin ankarassa askeesissa. Luojalleen SPV ei ole vain urheiluseura. Se on Sanan julistamisen väline.

»Halusin alusta saakka levittää evankeliumia myös urheilun kautta», Koponen, 43, sanoo.

TATU VÄÄNÄNEN ITKEE. Jarno Ihme kyynelehtii vieressä. Maajoukkuepuolustaja ja tähtimaalivahti istuvat Hartwall Arenan hiljaisessa pukuhuoneessa keväällä 2011. SPV on hävinnyt seurahistoriansa ensimmäisen SM-finaalisarjan viidennen ja ratkaisevan ottelun helsinkiläiselle Salibandyseura Viikingeille maalein 7–2.

Keväällä 2011 SSV oli vielä liian vahva SPV:lle.­

Keväällä 2004 Salibandyliigaan nousseet pohjanmaalaiset ovat kahden edellisen  sesongin pronssimitalisteja, mutta eivät vielä kypsiä SSV:n viiden mestaruuden dynastian katkaisijoiksi.

Päävalmentaja Koponen astuu totiseen pukuhuoneeseen, mutta ei keksi mitään, mikä helpottaisi nuorten pelaajien järkyttävää pettymystä. Luotsi istahtaa vain hiljaa alas, kunnes poistuu lehdistötilaisuuteen.

»Tämä ei jää tähän», hän takaa median edessä.

Kokeneet Väänänen, Mikko Kohonen ja Ville Kuusela sekä Koponen vaihtavat jo kotimatkalla linja-autossa mielipiteitä siitä, mikä epäonnistui ja miten kehitytään.

»Meillä oli valtavasti todistettavaa. Että tällä tavallakin, näillä arvoillakin, voi voittaa. Eihän suomalaisen joukkueurheilun huipulla ole muita kaltaisiamme, ja erilaisuutemme on kelvannut monille pilkkakirveeksi. Meidät miellettiin liian totisiksi menestymään. Urheilu hyväksyy heikosti erilaisuutta», Koponen miettii nyt.

Seuraavan kauden joukkue oli aiempaa kokeneempi ja kypsempi. Se voitti runkosarjan ja eteni pudotuspeleissä finaaliin SSV:n kanssa. Ottelusarja venyi jälleen maksimipituuteen, ja viidestä kohtaamisesta kolme ratkesi maalin erolla.

Sillä kertaa taisto huipentui SPV:n kotisalissa, jossa se peittosi vastustajansa päätöserän kahden osuman ansiosta 4–2 ja pääsi juhlimaan Suomen mestaruutta lakeuksilla. Tunnelma taltioitui klassikkovalokuvaan, jossa yleensä hallitusti ja hartaasti esiintyvä Koponen tuulettaa Seinäjoen Urheilutalon suihkussa pudotuspelipulisongit vapisten.

Tommy Koponen suihkussa kevään 2012 mestaruusjuhlissa.­

»Siinä oli ehtinyt jo miettiä, millaista mestaruuden voittaminen on. Eihän meistä kukaan ollut kokenut sitä. Sitten oli se edelliskevät ja tietysti koko polku nelosdivisioonasta saakka. Kaikki paine purkautui. Täyttymys», Koponen muistelee.

»Tarvitsimme raskaan tappion, jotta kypsyimme henkisesti voittajiksi. Tommy on tartuttanut urheilullisuuden ja sitoutumisen kaikkiin pelaajiin. Hän on SPV:n identiteetin luoja», Peliveljiä vuodesta 2007 edustanut tähtilaitahyökkääjä Kohonen luonnehtii.

Seuraavalla kaudella seinäjokelaiset uusivat mestaruutensa häviämättä pudotuspeleissä kertaakaan ja varmistivat asemansa maan parhaana salibandyjoukkueena.

KYLLÄ SIINÄ TOVI kuluu ennen kuin yli kymmenmetrinen koivu taipuu. Mutta lopulta se antaa periksi, kun latvaa aikansa keinuttaa. Korkeakaan puu ei kestä usean naskalin leikkimistä. Siinä vaiheessa on jo tiedettävä, mihin hyppää seuraavaksi: haapaan vai suoraan leppään. Vähäoksaisissa haavoissa on helpompi kiipeillä, mutta ne ovat korkeampia kuin lepät, joista pääsee suoraan laskeutumaan maahan pajukkoon ja lumihankeen.

Se oli Koposen veljesten harrastus. Pihapiirin liepeillä puusta puuhun hyppiminen.

Lapsuuden koti Hankasalmen Säkinmäessä oli periaatteessa varsin tyypillinen 1970-lukulainen keskisuomalainen pientila. Lypsykarjaa oli suurimmillaan vajaat 20 lehmää, peltoa viisi hehtaaria. Metsää oli paljon – 86 hehtaaria. Ja lapsia. Yhteensä kymmenen. Yksi tyttö ja yhdeksän poikaa, Tommy heistä keskimmäinen.

Perhe eli käytännössä omavaraistaloudessa. Vain mausteet ostettiin kaupasta. Maitoauto toi juustoa ja jäätelöä. Makeisia sai kyläkaupasta palkinnoksi kyläkoululla kokoontuneeseen pianopiiriin osallistumisesta.

Isä ei arvostanut turhanpäiväisiä huvituksia kuten urheilua. Lasten päivät koostuivat koulusta, maatöistä ja hengellisyydestä. Kaikilla oli navettavuorot, ja kesällä mentiin rankametsään sekä perheen pään kaivuriurakointiyrityksen leipiin salaojittamaan lähiseudun peltoja.

Sunnuntaisin, jouluisin sekä juhannuksina oli aikaa ja energiaa urheilulle. Lähimpään taajamaan ja urheiluseuraan oli matkaa tavoittamattomat 16 kilometriä, mutta koulukavereilta kuultiin, mitä kaikkea voisi urheilla ja sitä sitten kokeiltiin.

 Alun perin kelpuutimme mukaan ainoastaan uskonnollisia nuoria. Melko idealistista.

»Emme tietenkään nähneet elämäntavassamme silloin mitään erikoista. Meille se oli normaalia. Vasta sitten aikuistuttuani huomasin, ettemme olleet erityisen normaaleja», Koponen hymyilee.

Kerran hän pääsi veljiensä kanssa osallistumaan sisäjalkapalloturnaukseen. He sijoittuivat toiseksi ja herättivät hankasalmelaisen Niemisjärven Palloseuran kiinnostuksen. Se ei kuitenkaan saanut vastakaikua.

»Ei minulla ollut mitään mahdollisuutta seurassa urheilemiseen. Isäni arvomaailmassa työ tulee ennen kaikkea muuta.»

Maaseudun ruumiilliset työt ja harrasteet antoivat kuitenkin hyvät urheilulliset edellytykset. Koponen huomasi sen lukioiässä ja kiinnostui palloilulajeista.

JOUKKIO HELLUNTAISEURAKUNTALAISIA, vapaakirkkolaisia ja kansanlähetysläisiä kokoontui tammikuussa 1992 Seinäjoen lukion liikuntasaliin kokeilemaan uutta mailapeliä. Sitä oli kuultu kutsuttavan sählyksi.

»Salibandystä puhuminen olisi liioittelua. Siihen aikaan oli ihan amerikkaa, jos jollakin oli oma maila», Koponen hörähtää.

Seinäjoella toimi jo salibandyseura Charros, josta osattiin neuvoa, että lajiin kuuluu maalivahtikin. Kun painonnostaja Marko Kaskesta saatiin sellainen, päästiin pelaamaan harjoitusotteluja Charrosia vastaan. Vasta-alkajat ylsivät jo toisessa kohtaamisessa tasapeliin. Kolmannen he voittivat.

Keskisuomalainen Koponen oli muuttanut nykyisen vaimonsa perässä Seinäjoelle siviilipalvelukseen vuonna 1991.

»Kaupungissa oli aktiivinen helluntaiseurakunta, josta löysin nopeasti ison kaveriporukan. Harrastimme yhdessä monenmoista. Ja pohjalaiset arvot sopivat minulle. Koti, uskonto ja isänmaa. Päättäväisyys ja jämäkkyys», hän luettelee.

»Täällä vieläpä avautui liikunnanopettajan virka vuonna 2000 heti Jyväskylän yliopistosta valmistumiseni jälkeen. Joku kutsunee sitä tuuriksi, minä kutsun sitä johdatukseksi.»

Salibandyssä ihastuttivat aluksi vauhti ja fyysiset vaatimukset.

»Näin nuoressa lajissa mahdollisuuden nopeaan kokonaisvaltaiseen kehittymiseen – niin seurana kuin yksilötoimijana. Minua kiehtoo mahdollisuus vaikuttaa lajin kehitykseen. Myönnän kyllä, että se on opportunismia.»

SPV perustettiin neljäs tammikuuta vuonna 1994. Perustamiskirja laadittiin Koposen tietokoneella. Muut perustajajäsenet ovat Kimmo Pollari ja Ville Kivimäki. Rekisteröidyn yhdistyksen sääntöihin kirjattiin muun muassa päihteettömyys. Kiroilua vain paheksuttiin.

Keväällä 3013 SPV vei mestaruuden häviämättä pudotuspeleissä kertaakaan. Kuvassa Janne Hulmi tekee maalin SSV:n verkkoon ratkaisevassa finaaliottelussa.­

»Alun perin kelpuutimme mukaan ainoastaan uskonnollisia nuoria. Melko idealistista. Ensimmäisen kauden jälkeen päätimme huolia joukkueeseen myös ei-uskonnollisia. Se oli iso päätös. Onhan meillä uskovaisilla yhä ilmaus ihmisille, jotka eivät ole uskossa: ulkopuolinen», Koponen paljastaa.

»Kyllä meillä ja ulkopuolisilla oli aluksi hankaluuksia, mutta opimme hyväksymään toisemme. Ulkopuolisten oli sisäistettävä hengellisyyden läsnäolo. Se oli ehto joukkueeseen pääsemiselle.»

EI OLE SATTUMAA, että suomalaisen huippu-urheilun ainoa hengellinen joukkueurheiluseura on kasvanut juuri Etelä-Pohjanmaalle. Maakunta on suomalaisittain huomattavan uskonnollinen, mikä näkyy esimerkiksi kirkon jäsenmäärässä ja herätysliikkeiden vahvassa asemassa.

»Se näkyy myös yleisessä arvopohjassa. Koti, uskonto ja isänmaa -ajattelulla on suuri rooli. Ja nimenomaan Seinäjoella on huomattavan suuri helluntaiseurakunta. Ylipäätään vapaakristillisyys vaikuttaa siellä voimakkaasti», kirkon tutkimuskeskuksen tutkimuskoordinaattori Jussi Sohlberg kertoo.

Terveelliset elämäntavat ovat kristityille luonnollisia, koska useimmat epäterveelliset ovat syntiä.

»Liikunnallisuus kuuluu usein uskonnollisten perheiden sosiaaliseen mekanismiin», Sohlberg mainitsee.

Maaseudulla uskonnoilla on ollut perinteisesti vahvempi asema kuin kaupungeissa. Urheilua on aina voinut harrastaa missä tahansa. Toisaalta juuri helluntailaisuus suhtautui alkujaan kielteisesti kilpailemiseen. Se tulkittiin henkilökohtaisen gloorian himoitsemiseksi. Vielä 1960–1980-luvuilla monet helluntailaiset halusivat korostetusti erottautua maallikkoväestöstä.

»Helluntailaisuuden teologinen pohja on konservatiivinen, mutta liikkeen sisäinen rakenne on hyvin joustava. Nykyään menestyneisyys saatetaan kokea osoitukseksi yritteliäisyydestä ja kurinalaisuudesta ja jopa johdatukseksi, vaikka maallisen omaisuuden kerääminen ei olekaan arvo sinänsä», Sohlberg tietää.

Yrittäjähenkisyys näkyy varallisuutena. Se on tasoittanut SPV:nkin tietä. Koposen veli Jari-Pekka on suuren keskisuomalaisen liikenneasemaketjun perustaja ja pääomistaja. Yritys on yksi Peliveljien pääsponsoreista. Seura sai ensimmäiset yhteistyökumppaninsa jo nelosdivisioonassa – hengellisistä piireistä.

Suomalaisen uskonnollisen normiston löyhentyminen johtuu ennen kaikkea ympäröivän yhteiskunnan muuttumisesta. Hankasalmelaisen veljesjoukon 1970-luvun pihaleikit olisivat nyky-Suomessa parkouria.

»Konservatiivisesta pohjastaan huolimatta juuri helluntailaisuus on ollut verrattain suopea muutoksille ja yhteiskunnan modernisaatiolle. Nykyään siinä suhtaudutaan melko vapautuneesti vaikkapa muotiin, meikkaamiseen ja kevyeen musiikkiin», Sohlberg listaa.

Mikko Kohonen on yksi SPV:n avainpelaajista.­

ENNEN KUIN Mikko Kohonen saapui SPV:hen, hän oli kuullut huhuja, ettei joukkueen pukuhuoneessa saa kuunnella musiikkia.

»Marssin ensi töikseni stereoiden kanssa harjoituksiin. En kysellyt sitä sen enempää. Silloin se viimeistään muuttui», Kohonen naurahtaa.

»Ei ole ollut mitään kieltoa. Äänenvoimakkuus vain on haluttu pitää matalana. Meistä kiertää paljon erilaisia huhupuheita. Se liittyy toiseuteemme», Koponen toteaa.

Vaikka päihteet, tupakka ja nuuska ovat yhä kieltolistalla, SPV:n arki on lipunut 20 vuoden aikana hiljalleen yhä etäämmälle hengellisistä juuristaan. Vain harva nykypelaaja jakaa Koposen arvomaailman. Se on hänelle menestyksen hinta.

»Vaikka urheilu on minulle niin rakas, olen joutunut myöntämään, että siihen liittyy ilmiöitä, jotka eivät sovi Jumalan maailmaan. Esimerkiksi alkoholi, vedonlyönti, väkivalta, kaupallisuus ja yltiömaskuliinisuus. Ja onhan minussakin yltiömaskuliinisuutta, mutta en arvota ketään sen mukaan.»

»Säännöissä joustaminen liittyy myös omaan kasvuuni ihmisenä. Elän lähellä Jumalaa, enkä voisi vaikkapa kiroilla, mutta olen varttuessani sisäistänyt, että vaikka minä ymmärrän, miten ihmisen kuuluu elää, kaikki eivät ymmärrä. Tunnen Jumalan rakkauden, joten loppujen lopuksi minun on helppoa elää. Olen hyväksynyt toisten vaillinaisuuden. Siitähän syntiinlankeemuskin johtui. Oli vapaus haukata sitä omenaa», puuhamies vertaa.

On oikeastaan hieman hassua, että kurinalaisuuteen, urheilullisuuteen ja järjestelmällisyyteen uskova Koponen suuntautui juuri salibandyyn, jonka lajikulttuuria ei tunneta moisista arvoista. Hän tunnistaa epäsuhdan. Koponen kutsuu salibandyä leikillään pullamössölajiksi.

»Minulle selvisi vasta ajan kanssa, että tässä lajissa on halua pysyä mukavuusalueella. Vain pelailla ja kikkailla.»

»SPV taitaa olla epätyypillinen salibandyseura. Arvomme eivät vastaa lajin perinteisiä löysäilyarvoja, vaan henkilökohtaisia periaatteitani, taustaani ja kotikasvatustani. Olemme olleet osaltamme muuttamassa lajikulttuuria urheilullisemmaksi.»

 Suomalainen ammattilaisurheilu on menettänyt minussa aikamoisen lahjakkuuden.

Juuri raa’an urheilulliset ominaisuudet auttoivat seinäjokelaisia aikanaan nujertamaan SSV:n dominanssin. Viime kausi seurahistorian nimekkäimmällä joukkueella päättyi kuitenkin katastrofaalisesti jo puolivälieriin. Lauantaina alkavalla uudella sesongilla on aika palata lähemmäs juuria.

»Nälkä vain hiipui. Se oli selkeä syy», Koponen tunnustaa.

Hän väittää, etteivät mestaruudet edes ole salibandyssä hänen pääintressinsä. Lajin tekeminen varteenotettavaksi on olennaisempaa.

»Salibandy on ollut minun tieni. Toimin evoluution aamuhämärässä. Uskon lajin etenevän nopeammin, mikäli minä olen mukana.»

»Suomalainen ammattilaisurheilu on menettänyt minussa aikamoisen lahjakkuuden. Niin urheilijana, valmentajana kuin liittotoimijana. On minua pyydetty pesäpalloon, jalkapalloon ja yleisurheiluun, mutta se olisi kaikki pois SPV:ltä. Tähän minut on osoitettu.»

Urheilusanomat 38/2014

Artikkeliin liittyviä aiheita

Osion tuoreimmat

Luitko jo nämä?