Purjehdus

Eliitin marginaalilaji kerää Suomessa tukimiljoonia, vaikka tulos on heikko – onko vähien saavutusten hinta liian kova?

Julkaistu:

Rio 2016
Purjehdusta ja purjehtijoita tuetaan miljoonilla, vaikka selvät hyödyt ovat vähissä, kirjoittaa Marko Lempinen Riosta.
Tunnelma on tyyni. Olympialajeille tyypillistä säpinää on vaikea löytää. Ei yllätä, sillä itse kisat käydään ainakin kilometrin päässä katsomo- ja media-alueelta. Niiden seuraaminen onnistuu käytännössä vain tv-monitoreista.

Rion purjehdussatama Marina da Glôria ei todennäköisesti ole se paikka, jonne suomalaiset kisaturistit jalkautuvat sankoin joukoin kannustamaan omiaan – kuten he suunnistavat vaikkapa jääkiekon MM-kisoihin banderollien, sarvipäähineiden ja oluttuoppien kera. Suomalaisten rakastamissa lajeissa pitää olla sähköisyyttä, äksöniä.


Merellä tuulee, mutta Marina da Glôriassa moni urheilufani saattaisi tylsistyä nopeasti. Eikä suomalaisturisteja toden totta löydykään, paria poikkeusta lukuun ottamatta.

Rion olympiapurjehdukset ovat juuri päättymässä. On tilinteon aika.
Mainos (Teksti jatkuu alla)
Mainos päättyy

Sen lajin kattojärjestö, Suomen Purjehdus ja Veneily ry, jättäisi varmasti mielellään väliin, niin Suomen olympiakomiteakin. Tulos on nimittäin heikko.

Odotettua mitalia ei tullut. Useimmissa muissa olympialajeissa tilanne ei aiheuttaisi minkäänlaista porinaa, koska vain harvassa suomalaisilla on realistisia mitalisaumoja. Mutta purjehduksessa mitalittomuus on vakava paikka.

Purjehdusväki ei todellakaan purjehdi myötätuulessa. Takana on nelivuotinen, valtavien taloudellisten satsauksien projekti, jonka ainoa tarkoitus oli pitää laji Suomen urheilun tutkakuvassa. Ilman mitalia laji on vaarassa kadota sieltä.

Kärkipään tuensaaja

Lontoon 2012 olympiakisojen jälkeen näytti hyvältä. Tuuli Petäjä-Sirén nappasi purjelautailussa olympiahopeaa ja Silja Lehtisen johtama venekunta match racingissä pronssia. Kaksissa edellisissä olympialaisissa Suomi oli jäänyt purjehduksessa mitaleitta, ja siksi purjehdusväki kaipasi kipeästi uutta nostetta. Rio-projektiin piti saada lisää rahaa – ja menestyksen myötä sitä myös siunaantui.

Ei valtion tukiaisissa tosin ollut aiemminkaan valittamista. Päinvastoin.

Urheilusanomat selvitti vajaa vuosi sitten kaikki opetusministeriön jakamat urheilija-apurahat vuosilta 2001–2015. Purjehdus oli yksi subventoiduimmista lajeista.


Kaikista eniten valtio oli tukenut yleisurheilijoita, vajalla 1,9 miljoonalla eurolla. Toiseksi eniten apurahoja olivat saaneet hiihtäjät, noin 1,5 miljoonaa. Kolmannelle pallille nousi purjehdus selvästi yli miljoonan euron potillaan. Yksittäisistä, edelleen aktiiveista purjehtijoista erityisesti Tapio Nirkko voi olla tyytyväinen saamiinsa valtionapuihin, sillä hänen kokonaissaldonsa oli selvitysaikana 113 000 euroa.

Jättiselvityksessä laskettiin myös urheilijoiden voittamien mitalien hinta suhteessa apurahoihin. Petäjä-Sirénin mitalin hinnaksi arvioitiin noin 70 000–80 000 euroa. Sekin oli kärkipäätä.

Myös lajiliitto on pärjännyt. Suomen Purjehdus ja Veneily ry saa opetusministeriöltä vuosittain 560 000 euroa, ja lisäksi Olympiakomitealta 300 000 euroa lajitukena. Puhutaan vuositasolla miljoonasatsauksesta.

Onko purjehduksen saavutuksilla liian kova hinta?

Kädestä suuhun

Kaikki suomalaiset olympiapurjehtijat ovat varmasti tosissaan, ja toisin kuin monesti vähätellään, laji täyttää urheilun kriteerit. Eikä se ole purjehtijoiden vika, että heidän lajinsa herättää suuresti kateutta lukemattomissa muissa lajipiireissä, juuri apuraha-asioiden vuoksi.

Kaikki ei kuitenkaan tunnu olevan linjassa.

Paradoksaalista kyllä, monet purjehtijat elävät kädestä suuhun – vaikka siis tuet ovat kohdallaan. Silja Lehtisen venekuntaan kuulunut Silja Kanerva tilitti kesäkuussa 2015 Helsingin Sanomien haastattelussa, että jo 20 euron majoitus on purjehtijoille luksusta ja että rahaa ruokaan saa vain tekemällä töitä urheilun ohella. Kanerva kertoi lajin vuosikustannusten olleen hänen luokassaan noin 100 000 euroa.


Rion olympiapurjehtijoista esimerkiksi Noora Ruskola ja Camilla Cedercreutz sanovat selviytyvänsä eteenpäin vain sukulaistensa tuella, noin kymppitonnin sponsori-avun turvin. Heidän taloustarinansa muistuttaa nyrkkeilyssä olympiapronssia voittaneen Mira Potkosen vastaavaa. Potkosen mitali mahdollistui käytännössä talkootuella, eikä ihme, sillä nyrkkeilyliitto sai vuosina 2001–2015 urheilija-apurahoja yhteensä vain vajaat 150 000 euroa. Ero purjehdukseen on huima.

Purjehdus ei ole lääke lasten ja nuorten liikkumattomuuspommiin, eikä sen voi oikein sanoa sytyttävän uusia innokkaita urheilun harrastajia. Purjehdus on tyyristä puuhaa, eli jos haluaa harrastaa lajia, lasten vanhempien lompakon pitää olla kunnossa. Otsikoissakin laji on erittäin harvoin – paitsi olympialaisten aikaan. Suosion perusteella purjehdus on marginaalilaji.

Onko purjehduksen yksittäisestä olympiamitalista riittävästi konkreettista hyötyä vai pitäisikö lajin tukia leikata ja siirtää niitä lajeihin, joiden harrastusmahdollisuudet olisivat kollektiivisesti paremmat? Onko olympiapurjehdusprojekteissa oikeasti mitään järkeä?

Rion näyttöjen perusteella purjehdusväki miettinee vastauksiaan pitkään.

Oikaisu 19.8. kello 22.15: Lajin kattojärjestön nimi on Suomen Purjehdus ja Veneily ry, ei Suomen veneily ja purjehdys ry kuten jutussa aiemmin mainittiin.

Kommentit

    Näytä lisää
    Kommentointi on päättynyt