Sdp:n puoluevaltuusto valitsi yllättävän tiukassa vaalissa uudeksi pääministeriehdokkaaksi Sanna Marinin. Marinin toivotaan tuovan puolueelle nuoria äänestäjiä, joita se kipeästi tarvitsee. Antti Lindtmania on pidetty ay-väen ehdokkaana, ja demarit käy erityisesti miesduunarien äänistä ankaraa kamppailua perussuomalaisten kanssa. Ei ihme, jos valinta oli vaikea.
Punavihreänä pidetty Marin on samoilla kalavesillä vihreiden Maria Ohisalon ja vasemmistoliiton Li Anderssonin kanssa. Välttämättä kyseessä ei ole nollasummapeli, sillä moni punoittava ja vihertävä nuori ei vieläkään vaaliuurnille vaivaudu. Yhteisen liikkeen tuntu voi hyödyttää hiukan kaikkia. Toisaalta demarien punavihertäminen voi ärsyttää montaa puoluetta vuosikymmeniä äänestänyttä teollisuustyöntekijää. Kun kahdesta valitaan, riskejä on aina.
Sdp:n kipuilu asian kanssa on pitkä. Ay-taustainen Eero Heinäluoma antoi vapaaehtoisesti tilaa uusia tuulia edustaneelle Jutta Urpilaiselle. Ne tuulet eivät riittäneet saamaan puhuria demarien purjeisiin. Tilalle valittiin ay-jyrä Antti Rinne. Rinteen parin viimeisen epäonnisen viikon aikana on melkein unohtunut, että hän lopulta nosti Sdp:n pääministeripuolueeksi pitkän korpivaelluksen jälkeen vasta puoli vuotta sitten. Raakaa on politiikan riento.
Demarien suuruudenaika koitti 1960-luvulla, kun kaupunkien ammattitaitoisen työväen määrä kasvoi. Nyt tekniikka on pirstonut tuota joukkoa ja vähentänyt sen määrää. Demarien on pakko keksiä uutta. Siksi se valitsi Marinin riskeineen kaikkineen.