Kommentti: Nämä kaksi asiaa jakoivat Suomen – odottaako niitä nyt nahkurin orsi?

Julkaistu:

Edellisen hallituksen lempilapsista tuli uuden hallituksen riippakivi, kirjoittaa erikoistoimittaja Seppo Varjus.
Karmea on orpojen osa. Kyynelillä kasteltu on heidän kivinen työnsä. Sen tietävät Sipilän hallituksen orpolapset Kiky ja Aktiivimalli.

Ja silti Kiky syntyi toivottuna lapsena, isä-Juhan pitkän ähellyksen hedelmänä. Hän uhkaili, pyyteli ja rukoili. Ei tullut takkia, tuli kukkaro. Ei tullut yhteyskuntasopimusta, tuli kilpailukykysopimus. Tuli kuitenkin.

Aktiivimalli oli enemmän iltatähti, joka Sipilän hallitus puolihuolimattomasti potkaisi maailmaan. Haluttiin näyttää, että vielä pystytään. Pikku Aktiivimalli konttasi isoveljensä Kikyn viereen. Ne katsoivat maailman menoa pelokkaina.

Sipilän talossa kulissit pitivät, vaikka sisällä tapeltiin. Niin kuin maataloissa on tapana. Mutta mikään kulissi ei pysy loputtomiin pystyssä. Lopulta, ihan hallituksen loppumetreillä isä-Juha otti eron Petteri-muorista. Samalla hän sanoi itsensä irti sinisistä kotitontuista, joiden käyttötarkoituksesta kenellekään ei oikein ollut tietoa.

Kikyä ja Aktiivimallia pelotti. Niiden koti oli valtioneuvoston linna ja sinne halusi muuttaa iso demari-Antti. Vaali-iltana ne katsoivat itku kurkussa, kuinka Antti otti linnan pienimmällä mahdollisella voitolla. Isä-Juha vain liukeni johonkin, niin kuin näissä jutuissa usein käy. Petteriä ei enää sisään päästetty. Kuinka lapsukaisille kävisi?

Enää niitä puolusti puolivillaisesti pari uutta kepulaisministeriä. Tuttu turvallinen linna täyttyi uudesta kalseasta väestä. Li-täti ja Maria-täti katsoivat lapsukaisia pahalla silmällä. Veljeksistä he tuntuivat ilkeiltä äitipuolilta.

 

Toisin ajattelevat ovat väärässä ja pahaa tekemässä.

Jotkut vanhat ystävät sentään yrittävät huudella kannustusta linnan muurien ulkopuolelta. Työnantajat tykkäsivät kovasti Kikystä ja Aktiivimallista. Elinkeinoelämän tutkimuslaitos vakuutti, että Kiky vielä työllistäisi 20 000–42 000 henkeä vuoteen 2022 mennessä. Kiky röyhisti rintaansa.

Mutta sitten SAK ilmoitti, että sen mielestä Etlan taustaoletuksissa on virhe. SAK:n puheenjohtaja Jarkko Elorannan mielestä Suomea ei ilmaisilla työajan pidentelyillä nostettaisi.

– Kukaan ei halua Suomeen työssä käyvää köyhälistöä, Eloranta jyrisi.

Voi että Kikylle tuli paha mieli.

Mutta pikku Aktiivimallilla oli vielä kurjempaa. Sen rakkain lelu oli kiiltävän terävä leikkuri. Iso-Antti ilmoitti, että se otetaan pois. Aktiivimallille jäisivät vain karenssipäivien lyhennykset. Pikkuinen Aktiivimalli ei tiennyt mitään mälsempää.

Aktiivimallista tuntui, että sitä ei enää tarvittaisi mihinkään, vaikka se ei ollut vielä ehtinyt oikein mitään tehdäkään.

Lapsukaisten tilanne oli kauhea. Niitä joko rakastettiin tai vihattiin ja sellainen ei tee hyvää kenenkään keskenkasvuisen psyykelle.

Vasemmisto vihasi ja piti niitä kaiken kyykyttämisen ja epäoikeudenmukaisuuden symboleina. Oikeistolle ne edustivat ahkeruutta ja uhrimieltä, joita kansakunta tarvitsisi päästäkseen eteenpäin taas yhdestä lamasta. Isä-Juhan vanha keskusta kiemurteli siinä välissä, vaikka isää ei enää näkynyt missään. Perussuomalaisia asia ei kiinnostanut yhtään, koska se ei liittynyt maahanmuuttoon.

Olisi tietysti voinut sanoa, että konkreettisia asioitahan tässä yritetään ratkaista. Ne liittyvät työllisyyteen ja talouskasvuun. Joten istutaan yhteen, mietitään mikä toimii eikä satuta ketään liikaa ja toteutetaan se sitten. Mutta sellainen onnistuu vain saduissa ja tämähän ei tietenkään ole satua.

Voi, pitäisikö Aktiivimallista ja Kikystä tehdä iso patsas keskelle kaupunkia?

Sen toinen puoli olisi kiiltävä ja komea ja sinne käytäisiin laskemassa kukkia ja lukemassa ylistysrunoja. Toinen puoli olisi karu ja ruosteinen ja sen suojassa voisi käydä kusaisemassa ja kiroamassa.

 

Jos nykyisistä pienistä pulmista ei päästä sopuun, kuinka käy tulevaisuuden oikeissa ongelmissa?

Se kertoisi, millainen Suomi on nyt, melkein kuin Suomi sata vuotta sitten kauheimman katastrofinsa aikoihin. Ei luottamusta, ei yhteisymmärrystä. Onneksi toistaiseksi ei kukaan ole torrakkoja jakelemassa kadunkulmissa. Jotain hyötyä on postmodernin hyvinvoinnin pehmeydessäkin.

Ollaan sitä mieltä, että itse ollaan oikeassa ja hyvää tekemässä. Toisin ajattelevat ovat väärässä ja pahaa tekemässä. Vain voima ratkaisee ja häviäjät saavat hävetä.

Kukaan ei muista, että pienessä maassa ongelmat on ratkaistu ja eteenpäin menty yhteisymmärryksessä, johon lopulta on saatu kaikki mukaan. Riippumatta siitä, kuka kulloinkin on hallituksessa ja kuka oppositiossa. Niin tehtiin hyvinvointi.

Ja paineet kasvavat. On väestön vanheneminen. On ulkomaisen työvoiman tarve ja sen seuraukset. On ilmastonmuutos.

Haasteet ovat isoja ja koko elämäntapaa muuttavia. Niitä ei ratkaista sillä, että muut päätyvät väkipakolla voittajien mielipiteeseen. Eikä niitä ratkaista pistämällä päätä pensaaseenkaan.

Kun katsotaan muutaman vuosikymmenen päästä, nykyiset työllisyys- ja talouspulmat ovat varsin merkityksettömiä ja vähäpätöisiä juttuja. Mutta kyvyttömyys löytää yhdessä ratkaisuja edes niihin ei kerro hyvää tulevasta.

Lopulta Suomen pakkasessa kulkee vain orpoja piruja toisilleen vihoittelemassa. Karmea on heidän osansa.