Näkökulma: Poliittinen keskusta on kriisissä – syynä kaikesta vauraudesta ja hyvinvoinnista huolimatta synkeä tulevaisuudenkuvamme

Julkaistu:

Kun keskiluokka menettää toivonsa, keskustahakuisille puolueille ei enää riitä äänestäjiä, kirjoittaa Taloustutkimuksen tutkimuspäällikkö Juho Rahkonen.
Vielä 2000-luvun ensimmäisinä vuosikymmeninä totuttiin ajattelemaan, että vaalit ratkaistaan poliittisessa keskustassa.

Niinpä useimmat puolueet reivasivat linjaansa keskustahakuiseksi. Esimerkiksi kokoomus purjehti puheenjohtaja Jyrki Kataisen ja puoluesihteeri Taru Tujusen johdolla niin keskelle poliittista kenttää kuin suinkin uskalsi.

Jopa vasemmistoliberaaleja äänestäjiä kosiskeltiin, sillä kokoomus luotti siihen, että porvarille ei ollut oikealla muutakaan vaihtoehtoa. Patamustakin äänestäjä antoi – hampaita kiristellen – tukensa ärsyttävästi pehmenneelle puolueelleen.

Keskusta oli vielä oikea keskusta – muistamme Matti Vanhasen flanellipaidassaan maalailemassa kuvaa nurmijärveläisestä puutarhakaupunki-idyllistä.

Luonnonläheinen elämä maaseudun rauhassa tilavassa omakotitalossa ei ollut vielä sellainen ympäristörikos kuin millaiseksi se on nykykeskustelussa leimattu.

 

Vanha totuus keskustahakuisen politiikan siunauksellisuudesta ei enää pidäkään paikkaansa.

Vuosituhannen kolmannen vuosikymmenen kynnyksellä vanha totuus keskustahakuisen politiikan siunauksellisuudesta ei enää pidäkään paikkaansa.

Moni keskustahakuista politiikkaa tehnyt puolue on kriisissä. Pahimmassa ahdingossa on se puolue, joka on nimeltäänkin keskusta, mutta kovin lujaa ei mene myöskään kokoomuksella.

Vielä tovin Suomea hallitsevien suurten ikäluokkien äänimassojen turvin Sdp räpiköi vaaleissa nipin napin suurimmaksi, mutta jo vaali-iltana niskaan huohottaneen ja sittemmin oikealta ohi pyyhältäneen perussuomalaisten rinnalla se vaikuttaa altavastaajalta.

Keskustahakuinen politiikka toimi hyvinä aikoina, silloin kun suomalaisella keskiluokalla oli vielä kohtalainen usko tulevaisuuteen. Historian professori Juha Siltala on uusimmassa kirjassaan Keskiluokan nousu, lasku ja pelot (Otava 2017) määritellyt keskiluokan näin:

Keskiluokalla on perusturvallisuus, eli vakinainen työ, jolla elää ja joka on riittänyt omistusasunnon hankintaan. Keskiluokkaa ovat siis kaikki ne, jotka omalla työllään ovat pystyneet hankkimaan itselleen ja perheelleen säällisen elämän. Keskiluokan odotushorisontti on koko ajan paraneva, eli työ ja koulutus sekä ponnistelu auttavat ihmistä eteenpäin – jokainen sukupolvi on edellistä vauraampi ja hyvinvoivampi.

Näistä etenkin jälkimmäinen keskiluokkaa määrittelevä tekijä on viime vuosina joutunut uhatuksi. Voidaan puhua koko länsimaisen, keskiluokkaisen elämäntavan eksistentiaalisesta kriisistä.

Ilmastonmuutoksen uhka haastaa ne materiaaliset ja elintason nousuun liittyvät tavoitteet, jotka menneinä vuosikymmeninä ovat kannatelleet keskiluokan tulevaisuudenuskoa ja antaneet sille draivia ponnistella eteenpäin.

Nykyisin moni kokoomuksen oikeistolaisemman siiven kannattajista kertoo jo avoimesti äänestävänsä mieluummin perussuomalaisia.

Jussi Halla-aho on muutamassa kuukaudessa muuttunut hylkiöstä median lemmikiksi, koska häneen ja johtamaansa puolueeseen on parhaiten tiivistynyt ajatus suomalaisen keskiluokan elämäntavan puolustamisesta.

Liberaalia kansainvälisyyttä ja sosiaaliliberaaleja arvoja korostava kokoomus kelpasi patamustille porvareillekin hyvinä aikoina, mutta nyt suomalaisen keskiluokan elämäntavan ylle on noussut niin synkkiä pilviä, että moni äänestäjä kaipaa jykevämpää otetta.

 

Keskustahakuinen politiikka toimi hyvinä aikoina, silloin kun suomalaisella keskiluokalla oli vielä kohtalainen usko tulevaisuuteen.

Kokoomus tarvitsisi oikeistolaisemman puheenjohtajan, vaikkapa rautarouva Elina Lepomäen, torppaamaan perussuomalaisten paisuvaa kannatusta.

Suomalaiset kauhistelevat tavan vuoksi Trumpia ja Orbánia, mutta sisimmässään moni kaipaisi heidän kaltaistaan vahvaa johtajaa tuomaan järjestystä sekavaksi käyneeseen maailmaan.

Nykyisen politiikan kentän voittajia ovat perussuomalaiset ja vihreät.

Tämä johtuu siitä, että kaikesta vauraudesta ja hyvinvoinnista huolimatta tulevaisuudenkuvamme ja lähivuosikymmenien odotushorisonttimme on ankea.

Karkeasti sanottuna tilanne on tämä: vihreitä huolestuttaa ilmastonmuutos ja perussuomalaisia ilmastomuutoksen torjunta.

Molempia äänestäjäryhmiä ajaa kuitenkin eteenpäin sama pelko: huoli tulevaisuudesta, johon keskustahakuiset puolueet eivät ole kyenneet kunnolla vastaamaan.

Vihreiden kovin nousu nähtäneen vasta muutaman vuoden päästä, kun nykyiset teini-ikäluokat ovat joukolla saavuttaneet äänioikeuden.

Ilmastoahdistus on päivän sana. Monelle se tarkoittaa, että kohta ei enää uskalla asua omakotitalossa, ajaa autolla, lentää lomamatkalle tai nauttia liha-ateriaa.

Ja jos näitä keskiluokkaisuutta olennaisesti määritteleviä asioita ei vielä suoranaisesti kielletä, ainakaan niitä ei voi entiseen tapaan tehdä ilman, että omatunto alkaa soimata ja sosiaalisen median tuomioistuin naulitsee päästörikollisen julkiseen häpeäpaaluun.

Kuitenkin edellä mainitut asiat ovat vuosikymmenien ajan merkinneet keskiluokalle ja siihen pyrkiville uutterille ihmisille tavoittelemisen arvoista elämää – syitä siihen, että jaksaa ensin kuluttaa koulunpenkkiä vuosikaudet ja sitten herätä joka aamu töihin.

Nyt monesta tuntuu, että tämä kaikki uhataan viedä heiltä pois. Siksi äänestäjät ovat hylkäämässä poliittiseen keskustaan sijoittuvat puolueet ja tukeutuvat ääripäihin.

Perinteisille keskustapuolueille eli kokoomukselle, Sdp:lle ja keskustalle hyvät neuvot ovat nyt kalliita.

Kirjoittaja on yhteiskuntatieteiden tohtori ja tutkimuspäällikkö Taloustutkimuksessa

Kommentit

    Näytä lisää
    Kommentointi on päättynyt