Maanpäällinen helvetti

Sitä yötä Anu Nakari ei unohda koskaan.

Kun Jose-pojan huoneen ovi sulkeutui, Anu tarttui puhelimeen ja näppäili sosiaali- ja kriisipäivystyksen numeron. Linjalla vastasi ystävällinen naisääni. Hänelle Anu sai sanottua tärkeimmän ennen kuin purskahti itkuun:

– Epäilen, että alaikäinen poikani on käyttänyt huumeita. En saa hänestä mitään irti, mutta hän on aivan sekaisin. Olen itse juuri päässyt syöpähoidoista, mieheni on matkatöissä, olen yksin, eikä minulla ole minkäänlaisia voimia hoitaa tätä asiaa.

Kriisi­päivystyksen työn­tekijät saapuivat perheen kotiin seuraavana aamuna. Selvisi, että Jose oli käyttänyt sekaisin bentso­dia­tse­piine­ja, kannabista ja alkoholia. Anu kuunteli kriisi­työn­tekijöitä järkyttyneenä: Jose lähtisi kiireelliseen sijoitukseen vielä samana päivänä.

Piina oli kuitenkin vasta alussa. Seuraavina huolen, surun ja pelon täyttäminä vuosina Anu joutui seuraamaan vierestä, kun Jose vajosi yhä syvemmälle ja syvemmälle huume­maailmaan.

Nyt nuo ajat ovat päätyneet myös kansien väliin. Toimittaja-kirjailija Katariina Hakaniemen kirjoittama teos Oli myös onnellisia kuukausia (Docendo 2023) julkaistaan maaliskuun viimeisenä päivänä.

Kirjassa Anu kuvaa, millaista arki päihdesairaan lapsen äitinä on ja kuinka Josen sairaus sairastutti lopulta hänetkin. Tarkoituksena on ollut antaa kasvot tuskalle, joka koskettaa tälläkin hetkellä kymmeniätuhansia suomalaisia.

– Lapsen päihderiippuvuuteen liittyy myös läheisten puolelta paljon häpeää. Toivon, että kirjan myötä joku voi saada kokemuksen, ettei hän ole yksin tämän asian kanssa. Päihderiippuvuus on asia, mistä pitää voida puhua ääneen, Anu sanoo, ja kääntyy katsomaan poikaansa.

Jose nyökyttelee hänen vierellään vakavana.

– Kyllähän kirjan julkaisu jännittää, mutta jos siitä on hyötyä yhdellekin ihmiselle, olemme tehneet oikean ratkaisun, hän toteaa.

Lue lisää: Pitäisikö soittaa ambulanssi, miehet miettivät – aamulla Kia, 19, oli kuollut

Rakas, mutta yksinäinen

Huumeiden käyttö on lisääntynyt viime vuosina tasaiseen tahtiin. Vuonna 2017 Suomessa oli THL:n mukaan noin 31 100–44 300 amfetamiinin ja opioidien ongelmakäyttäjää, joista jokainen on jonkun lähiomainen.

Huumeongelma koskettaa siis tavalla tai toisella kymmeniä ellei satoja tuhansia suomalaisia.

Lue lisää: Huumekuolemien määrä räjähti: joka viikko kuolee kaksi nuorta

Anu ei koskaan ajatellut, että se voisi tapahtua hänen perheelleen. Josen varhaislapsuuden muisteleminen saa äidin yhä hymyilemään.

–Jose oli meille kaikille niin rakas. Hänestä näki varhain, että hänellä on voimakas temperamentti ja oma tahto, mutta hän oli myös todella hellyttävä lapsi, joka halusi halata ja olla paljon sylissä. Ja hän oli todella terävä – oppi lukemaankin itsekseen jo neljävuotiaana, Anu kertoo.

Pikkuinen Jose äidin sylissä. – Hänestä näki varhain, että hänellä on voimakas temperamentti ja oma tahto, Anu Nakari kuvailee poikaansa. Kuva: Anu Nakari

Jose kertoo olleensa herkkä ja helposti ahdistuva lapsi. Kuva: Anu Nakari

Päihdekokeilut alkoivat Josen ollessa vielä alaikäinen. Kuva: Anu Nakari

Vaikka Jose oli vilkas poika, hänen alakoulussa saamansa ADHD-diagnoosi tuli Anulle yllätyksenä. Aktiivisuuden ja tarkkaavuuden häiriö näkyi Josessa ennen kaikkea keskittymisvaikeuksina ja koulussa alisuoriutumisena.

Jose itse muistaa lapsuudestaan myös pohjattoman yksinäisyyden. Hän jäi porukan ulkopuolelle jo päiväkodissa, eikä koulun aloittaminen auttanut asiaa.

Ensimmäisellä luokalla Josella ei ollut yhtäkään ystävää. Häntä myös kiusattiin erityisesti alakoulun aikana.

Samoihin vuosiin mahtui paljon suuria asioita. Ensin Anu ja Josen isä erosivat, sitten Anu sairasti rintasyövän. Tapahtumat jättivät Joseen jälkensä.

– Olin aina herkkä ja helposti ahdistuva lapsi, Jose huomauttaa.

”

Mulla oli aina sellainen olo, että päihteet helpottivat sisäistä ahdistusta edes hetkeksi.

Jose on valmis kertomaan julkisesti huumeidenkäytöstään ja sen vaikutuksistan koko perheeseen auttaakseen muita. Kuva: Aleksi Jalava

Helpotusta huumeista

Yläkoulussa Josen mielenterveys alkoi horjua. Hän hakeutui seuraan, jossa käytettiin päihteitä ja alkoi käyttää niitä itsekin.

Alkoholia Jose joi ensimmäisen kerran 13-vuotiaana. Seuraavana vuonna hän kokeili kannabista ja alkoi varastaa silloin tällöin lääkkeitä vanhempien kaapeista.

– Mulla oli aina sellainen olo, että päihteet helpottivat sisäistä ahdistusta edes hetkeksi. Se oli sellaista itsensä lääkitsemistä, Jose kuvailee.

Pystysuora alamäki alkoi, kun Jose täytti 18. Hän keskeytti hyvin sujuneet jatko-opintonsa ja alkoi käyttää entistä kovempia huumeita, kuten amfetamiinia ja Subutexia.

Vuotta myöhemmin yli 180-senttinen nuori mies painoi enää vain 58 kiloa ja oli ajautunut rahoittamaan huumeita myös rikoksilla. Hoitamattomat mielenterveysongelmat olivat pahentuneet päihteiden vuoksi entisestään.

– Olin hirvittävän masentunut. En muista kauanko siihen meni, mutta lopulta lakkasin näkemästä kavereitakin. Kun ihmiset kävivät ovellani koputtelemassa, makasin vain sängyssä ja odotin, että ne menisivät pois, Jose muistelee.

”

Yöt, illat ja viikon­loput minä päivystin, aina valmiina vastaamaan ja auttamaan.

Anu Nakari tietää, miten huumeriippuvuus saa otteen myös siitä kärsivän henkilön läheisten elämästä. Kuva: Aleksi Jalava

”Suunnittelin Josen hautajaiset valmiiksi”

Pahimmista ajoista Anulla on vain sumeita muistikuvia.

– Se oli maanpäällinen helvetti, hän huokaa.

Jose ei koskaan pyytänyt Anulta rahaa huumeisiin, mutta äiti yritti kuitenkin kannatella poikaansa ostamalla tälle ruokaa ja maksamalla esimerkiksi suuren sähkö­laskun.

Ennen kaikkea Anu yritti saada Josea hoitoon, järjestää pojalleen tuki­toimia sekä kiirehti paikalle joka kerta, kun Jose joutui syystä tai toisesta sairaalaan.

– Työ oli pelastukseni. Siellä sain olla niin kuin normaali ihminen, ja laittaa puhelimen äänettömälle työ­vuoron ajaksi. Mutta yöt, illat ja viikon­loput minä päivystin, aina valmiina vastaamaan ja auttamaan.

Lue lisää: Krista Kiuru myöntää: Suomi epäonnistui huume­politiikassa

Anu tunsi taistelevansa yksin tuulimyllyjä vastaan. Ainoa tavoite oli pitää Jose hengissä. Mutta sen jälkeen, kun Jose oli täyttänyt 18, keinot olivat käyneet vähiin.

– Äitinä jäin aivan tyhjän päälle. Minulla ei ollut oikein mitään työkaluja, joilla puuttua siihen, mitä Josen elämässä tapahtui. Kukaan ei enää välittänyt. Lastensuojelu ja poliisikin sanoivat vain, että eihän aikuiselle miehelle mitään voi, Anu muistelee.

”

Minulla on yhä puhelimessa tallessa muistovärssy, jonka päätin laittaa Josen kuolinilmoitukseen, kun hän lopulta kuolisi.

Päihdeongelman vuoksi Jose ei saanut tarvitsemaansa apua mielenterveysongelmiin. Toisaalta juuri masennus- ja ahdistusoireet tekivät huumeista irti pääsemisen entistä vaikeammaksi. Jose kyllä yritti kuiville, montakin kertaa. Toistuvat retkahtamiset olivat valtavia pettymyksiä niin Joselle kuin Anullekin.

Hiljalleen Anun toivo hiipui.

– Suunnittelin Josen hautajaisetkin valmiiksi. Minulla on yhä puhelimessa tallessa muistovärssy, jonka päätin laittaa Josen kuolinilmoitukseen, kun hän lopulta kuolisi.

Vain silloin, kun Jose oli sairaalassa tai vankilassa, Anu tunsi olevansa vapaa.

– Silloin saatoin hengittää ja nukkua yön odottamatta taas seuraavaa puhelua sieltä jostakin.

Mutta sitten Jose kotiutui ja kaikki alkoi alusta. Sama toistui vuodesta toiseen.

Lue lisää: Iiro, 18, sai oman kämpän ja piti bileet – aamulla vieraat heräsivät lohduttomaan näkyyn

Myös omainen on vaarassa sairastua

Vuosien varrella Anu hakeutui kaikkiin mahdollisiin omaisten vertaistukiryhmiin. Erityisen tärkeäksi muodostui Kondis ry:n vertaistukitoiminta. Lopulta Anu pääsi myös kolme vuotta kestäneeseen psykoterapiaan.

– Ilman niitä en olisi mitenkään pärjännyt, hän painottaa.

Vertaistukiryhmässä Anu ymmärsi, miten voimakkaasti Josen sairaus oli vaikuttanut häneen. Kun joku kysyi Anun kuulumisia, hän alkoi puhua vain Josesta. Aivan kuin Anua itseään ei olisi ollut edes olemassa. Hän tarkkaili ja murehti vain Josea.

– Hiljalleen tajusin sairastuneeni läheisriippuvuuteen, Anu kertoo.

Ympärivuorokautinen huolehtiminen ja siitä syntynyt stressitila aiheuttivat Anulle myös astman, migreenin ja ahdistuneisuushäiriön.

– En osannut enää elää omaa elämääni lainkaan. Uhrasin sen päihdesairaalle lapselleni, ja siitä huolimatta hän meni koko ajan vain huonompaan ja huonompaan kuntoon, Anu tiivistää.

”

Lopulta kerroin Joselle, että minua sattuu niin paljon katsoa hänen tuhoutumistaan, että minun on nyt pakko pelastaa itseni.

Anu Nakari on pelännyt menettävänsä Jose-poikansa lopullisesti monta kertaa. Niin ei onneksi käynyt. Kuva: Aleksi Jalava

Pohja vai kuolema?

Vertaistuen, terapian ja ammattikirjallisuuden kautta Anu ymmärsi, ettei hän voinut parantaa Josea, vaan hänen oli asetettava itsensä ja muu perheensä etusijalle. Hän ei voinut enää elää vain Josea varten.

Päätös perustui ajatukseen, jonka mukaan päihdesairaan on koettava niin sanottu pohjakosketus ennen kuin hän on valmis raitistumaan. Siihen asti Anu oli aina ottanut Josesta kopin, ennen kuin tämä osui pohjaan.

– Päätös oli todella vaikea. Lopulta kuitenkin kerroin Joselle, että minua sattuu niin paljon katsoa hänen tuhoutumistaan, että minun on nyt pakko pelastaa itseni. Sanoin myös, etten halua olla hänen kanssaan tekemisissä silloin, kun hän on vaikutuksen alaisena, mutta jos hänellä on halu raitistua, olen aina käytettävissä.

Jose kertoo ajatelleensa heti, että Anu teki oikean ratkaisun.

– Tuntuihan se silti pahalta, kun kaikki muutkin sukulaiset olivat jo laittaneet minuun välit poikki. Kyllä se laittoi miettimään. Nyt viimeinenkin yhteys normaaliin maailmaan oli poissa, hän muistelee.

Mutta sekään ei saanut Josea irti huumemaailmasta.

– Se oli kuin venäläistä rulettia. Odotin vain, että kumpi tulee ensin: pohjakosketus vai kuolema, Anu sanoo.

Pelätty puhelu tuli lopulta keskellä yötä. Jose oli joutunut jälleen kerran sairaalaan. Luoti oli lävistänyt oikean yläraajan ja aiheuttanut selkäydinvamman.

Lääkäri sanoi, ettei voinut antaa Anulle takeita Josen selviytymisestä, mutta jos Jose jäisi henkiin, hän ei kävelisi enää koskaan.

Huumehuuruinen elämä maksoi Joselle lopulta kävelykyvyn. Elämä on silti parempaa nyt, kun riippuvuus ei enää hallitse arkea. Kuva: Aleksi Jalava

Vain harvat selviävät

Siinä se nyt oli, odotettu pohjakosketus. Josen kohdalla se tarkoitti halvaantumista ja pyörätuoliin joutumista.

– En tiedä, olisiko mikään vähempi riittänyt. En usko, että mikään muu olisi saanut minua lopettamaan, Jose sanoo.

Tätä haastattelua tehtäessä Jose on ollut kuivilla noin 3,5 vuotta. Hän on juuri lopettanut myös korvaushoidon ja on täysin omillaan. Toipumisessa apuna ovat olleet erityisesti korvaushoidon työntekijä ja terapeutti, joiden kanssa Jose on saanut työstää päihteiden käytön taustalla olleita ongelmia ja rakentaa uusia selviytymiskeinoja.

Menneisyys jätti Joseen ikuiset jäljet, myös kirjaimellisesti. Kuvassa näkyy arpi, joka luodinpoisto-operaatiosta jäi. Kuva: Aleksi Jalava

Josen ja Anun elämä ei palaa koskaan ennalleen. Tämä ei kuitenkaan tarkoita, etteikö elämä voisi olla hyvää. Anu ajattelee, että loppupeleissä he ovat Josen kanssa jopa onnekkaita.

– Me olemme kuitenkin tässä puhumassa kaikesta kokemastamme, Anu huomauttaa.

Puhumalla kipeistä kokemuksistaan julkisesti Anu ja Jose toivovat vähentävänsä sekä huumeita käyttäviin ihmisiin liittyvää stigmaa että omaisten häpeää.

– Moni ajattelee, että päihteitä käyttävä ihminen on itse aiheuttanut oman tilanteensa, mutta en minä tunne ketään, joka olisi lapsena halunnut käyttää huumeita. Kyllä siellä on käytännössä aina taustalla joku syy, minkä vuoksi siihen tilanteeseen on jouduttu, Jose sanoo.

Huumeidenkäytön lopettamisen jälkeen niin äidin kuin pojan elämään on tullut valoa. Kuva: Aleksi Jalava

Jose ja Anu eivät enää harmittele sitä, miten pitkälle asioiden piti mennä ennen kuin Jose pysähtyi ja sai tarvitsemaansa apua. Anu kuitenkin suree yhä sitä, ettei hänen poikansa voi elää tavallista 26-vuotiaan elämää. Itse hän kertoo voivansa nykyään ”jo ihan hyvin”. Kaikki tapahtunut on kuitenkin muuttanut häntä ihmisenä.

– Olisin kyllä voinut elää ilmankin näistä asioista saamiani opetuksia. Mutta nyt tuntuu, että olen saanut vihdoin elämäni takaisin. Toivon vain, että saamme elää mahdollisimman tervettä ja hyvää elämää tästä eteenpäin, Anu sanoo, ja silittää Josen olkapäätä.

He katsovat toisiinsa ja hymyilevät.

Artikkelin lähteenä on käytetty Katariina Hakaniemen Oli myös onnellisia kuukausia (Docendo 2023) -teoksen lisäksi myös THL:n Huumetilanne Suomessa 2020 -raporttia.