Psykiatrian erikoislääkäriltä ja tietokirjailijalta Ben Furmanilta on julkaistu uutuuskirja Lasten haasteet taidoiksi, jossa hän esittelee taitolähtöiseksi nimettyä kasvatustapaa. Opaskirja on suunnattu lasten vanhemmille ja muille kasvattajille.
Furmanin mukaan taitolähtöisyys perustuu yksinkertaiselle havainnolle: lapset eivät yleensä halua keskustella ongelmistaan tai haasteistaan, vaan keskustelevat mielellään erilaisista taidoista, joita he jo osaavat tai vielä opettelevat. Siksi lasten kanssa ei tulisi keskittyä haasteisiin, vaan taitoihin, joita he voivat oppia haasteen voittaakseen.
Ben Furmanin uutuuskirjan mukaan lapset eivät yleensä halua puhua ongelmistaan. Sen sijaan lapset puhuvat mielellään taidoista, joita he jo osaavat.
Furmanin mukaan lasten on vaikeaa, jollei suorastaan mahdotonta lopettaa – tai edes vähentää – ei-toivottua käyttäytymistä. Esimerkiksi jos lapsen tulisi oppia, ettei hän huutele koululuokassa, ei pelkkä kielto Furmanin mukaan riitä tämän taidon opettelemiseen.
Tämänkaltaiseen ongelmaan Furman kuvailee ratkaisuksi seuraavaa lähestymistapaa:
”Opeteltava taito ei voi olla ’En enää huutele luokassa’, vaan ’Osaan pyytää puheenvuoroa viittaamalla ja jaksan odottaa niin kauan, kunnes opettaja antaa minulle luvan puhua’. -- Taidon tulee siis aina kuvata toivottua käyttäytymistä, ei sitä käyttäytymistä, jonka toivotaan loppuvan.”
Ben Furman
Ben Furman esittelee kirjassaan kasvatuskeinon, jonka hän on nimennyt älänkäännöksi. Ideana on se, ettei lapsia kannata ohjeistaa käyttämällä älä-sanaa, vaan sen sijaan ohjeistaa käyttäytymään toivotulla tavalla. Kirjassaan Furman antaa esimerkkejä ja kertoo omakohtaisen kokemuksen asiasta.
Näin Furman neuvoo, että lapsia olisi hyvä ohjeistaa:
Älä huuda --> puhu hiljaisella äänellä!
Älä kerjää --> pyydä kauniisti!
Älä juokse --> kävele!
Älä sotke ruualla --> syö siististi!
Furman kertoo kirjassa myös, kuinka on soveltanut älänkääntöä itse isänä. Hän muistuttaa, että älänkääntö voi kuulostaa yksinkertaiselta idealta, mutta tosipaikan tullen voi olla vaikea keksiä, miten lasta voisi ohjeistaa ilman älä-sanaa tai vastaavaa kieltomuotoa.
Furman kertoo oman kokemuksensa vuosien takaa, jolloin toinen hänen tyttäristään oli seitsemänvuotias.
Furman kertoo ajaneensa autoa, ja hänen tyttärensä istui ystävänsä kanssa auton takapenkillä. Furmanin tytär alkoi potkia Furmanin istuimen selkänojaa häiritsevästi. Aluksi Furman yritti kieltää tytärtään potkimasta kieltosanoja käyttäen.
”’Lopeta se potkiminen’, sanoin hänelle. Potkiminen jatkui kuin en olisi sanonut mitään. Ajattelin, että minun pitää ilmeisesti sanoa sama asia voimakkaammin. Sanoin: ’Lopeta se potkiminen heti. Etkö ymmärrä, että se häiritsee minun ajamistani? Et varmaan halua, että ajamme sen takia kolarin.’ Sen sijaan, että sana olisi mennyt perille, olin kuulevinani vaimeaa tirskuntaa takapenkiltä. Ilmeisesti se, mitä olin sanonut, oli tyttöjen mielestä jollakin tavalla hauskaa. Lopulta en keksinyt muuta sanottavaa kuin: ’Jos et lopeta potkimista, minä pysäytän auton tähän paikkaan ja te saatte kävellä koko lopun matkaa.’ Uhkaukseni ei tuottanut toivottua tulosta päätellen siitä, että takapenkkiläisten tirskuminen voimistui”
Kun Ben Furmanin tytär alkoi riehua autossa, keksi psykoterapeutti lopulta hyvän keinon puuttua tämän käytökseen.
Furman kertoo alkaneensa miettiä, miten voisi lähestyä tilannetta taitolähtöisesti. Furman kertoo pohtineensa, voisiko hän sittenkin tarjoutua palkitsemaan tyttärensä siitä, että tämä toimii oikein sen sijaan kuin että uhkailee tätä seuraamuksilla.
”En tiennyt, miten minun olisi pitänyt sanani asettaa, joten sanoin sen, minkä sylki sattui suuhun tuomaan: ’Minun olisi helpompi keskittyä ajamiseen, jos sinä pidät ne jalat siellä oman penkkisi vieressä. Voin maksaa sinulle 20 penniä jokaisesta kerrasta, jolloin sinä et potki minua.’ Nuo sanat, jotka olivat tulleet suustani, kuulostivat jo silloin oudoilta, mutta yllätyksekseni potkiminen loppui ja takapenkille tuli hiljaista. Pian unohdin jo koko asian, mutta myöhemmin samana iltana, kun olin nukuttamassa tytärtäni, hän yllättäen ojensi kätensä minua kohden. ’Mitä nyt?’ minä kysyin. ’Anna markka ja 20 penniä’, hän sanoi, ’sinä olet minulle sen verran velkaa. Sinähän lupasit autossa maksaa minulle 20 penniä joka kerrasta, kun minä en potki sinun selkänojaasi.’”
Ben Furmanin mukaan taitolähtöisellä kasvatuksella lapset innostuvat helposti oppimaan uusia taitoja ja se on myös vanhemmille palkitsevaa.
Furman kertoo kirjassa, ettei muista, saiko hänen tyttärensä ikinä tuota rahasummaa, mutta tarina jäi hänen mieleensä.
”Se kuvastaa hyvin taitolähtöisyyttä. Oikeasta käyttäytymisestä kehuminen ja palkitseminen tehoaa paremmin lapsiin kuin väärästä käyttäytymisestä toruminen tai rankaiseminen, mutta idean systemaattinen käytäntöön soveltaminen on haastavaa, sillä eihän siitäkään tulisi mitään, että lapsemme odottaisivat meidän palkitsevan heitä joka kerta, kun he eivät tee jotakin väärää.”
Kursiivilla merkityt kohdat ovat suoria lainauksia Ben Furmanin uutuuskirjasta Lasten haasteet taidoiksi.