Menetetyt veljekset

Oili Luostarisen pahin pelko kävi toteen, kun hänen poikansa löytyi kuolleena rappukäytävästä. Vain puolitoista vuotta myöhemmin hän joutui elämään saman helvetin uudelleen.

27.11.2022 6:00

Varkautelaisessa lähiössä on marraskuisena keskiviikkona kovin rauhallista. Rivitaloista on lähdetty päiväksi töihin, talojen takana aukeaa sumuinen Saimaa.

Oili Luostarinen avaa kotinsa oven ja kertoo tämän olevan hänelle ja hänen miehelleen mieluisa ympäristö. He asuivat ennen muualla kaupungissa kerrostalossa, mutta siellä oli levotonta.

– Siinä alkoi pyöriä huumeporukkaa, Luostarinen toteaa tyynesti.

Sellaista elämää Luostarinen ei halua enää todistaa. Hän on joutunut seuraamaan huumeidenkäyttöä ja niiden seurauksia pahimmalla mahdollisella tavalla.

Hänen kolmesta pojastaan kaksi on menehtynyt yliannostukseen.

Niin läheisen huumeidenkäyttöön kuin itsemurhaan liittyy yhä iso stigma. Luostarisesta on kuitenkin tärkeää, että jotkut kertovat kokemuksistaan avoimesti, sillä se lohduttaa ja auttaa toisia.

– Vanhemman ei pitäisi syyllistää itseään, mutta niin kuitenkin tulee tehtyä.

Oili Luostarisella on rakkaita muistoja Aten ja Karin lapsuudesta.

Kuin paita ja peppu. Niin Luostarinen kuvailee Attea ja Karia, kun pojat olivat pieniä. Esikoinen syntyi vuonna 1979 Kuopiossa, toinen poika vain vuotta myöhemmin Varkaudessa.

He olivat parhaat riitakaverit ja parhaat ystävykset, muistelee äiti.

Luostarinen jäi kymmeneksi vuodeksi kotiäidiksi. Elämä sittemmin viisihenkiseksi kasvaneessa perheessä oli tavallista.

Lapset leikkivät paljon kavereidensa kanssa kerrostalon ja sittemmin oman rintamamiestalon pihalla. Perheenisä kävi töissä, viikonloppuisin ja lomilla oltiin enemmän yhdessä. Mieluisat muistot jäi esimerkiksi retkeilystä ja telttailusta.

– Poikien isä kävi mielellään kalassa heidän kanssaan. Etenkin Atte tykkäsi siitä.

Veljekset olivat keskenään läheisiä, mutta erilaisia. Luostarinen muistelee vanhimman poikansa Aten olleen tuumaileva, rauhallinen ja hyvin empaattinen lapsi. Hän pelasi palloa ja jääkiekkoa, ui ja rakenteli majoja kavereiden kanssa.

Isoveljenä Atte huolehti muistakin pienemmistä lapsista ja puhui lämpimästi myös vanhuksista.

Pikkuveli Kari, perheen keskimmäinen, oli vilkkaampi.

– Hän keksi kepposia. Ne olivat joskus harmittomia, toisinaan vähän tuhmiakin. Onneksi isompaa vahinkoa ei tullut, Luostarinen naurahtaa nyt lähes neljä vuosikymmentä myöhemmin.

Oili Luostarinen menetti poikansa Aten ja Karin. Hän toivoo, etteivät huumeiden­käyttäjien ja itsemurhan tehneiden läheiset syyllistäisi itseään. Mieluummin pitäisi yrittää päästä vaikeasta tilanteesta eteenpäin.

Karin vilkkaus huomattiin koulussakin. Sen seurauksena häntä tutkittiin, mutta mitään poikkeavaa ei havaittu. Lapsen todettiin olevan nopea oppimaan ja hyvä loogisessa päättelyssä.

Koululle suositeltiin lisätehtävien antamista, ettei poika pitkästy ja häiritse muita. Kotona Karin tarkka puoli tuli esiin esimerkiksi postimerkkien keräilyssä.

Perheessä kaikki olivat keskimittaa lyhyempiä. Karille lääkäri määräsi kasvuhormonia pituuskasvun vauhdittamiseksi. Poikaa oli kiusattu koulussa pienuuden takia. Jälkikäteen äitiä on mietityttänyt, vaikuttiko se lapsen omanarvontuntoon.

– Ehkä piti sitten muulla tavalla päteä ja hakea huomiota.

Yläkoulussa isoveli Atte kertoi, että häntäkin oli kiusattu. Vielä siinä vaiheessa teini-ikäisillä pojilla meni kuitenkin hyvin. Äiti tiesi heidän kaljoittelevan joskus, mutta se ei ollut lama-ajan Itä-Suomessa mitenkään poikkeuksellista.

Oikea huoli astui elämään, kun pojat aikuistuivat.

Saimaa muistuttaa Oili Luostarista omien poikien kalaretkistä.

1990-luvun lopussa perhe asui eri osoitteissa. Vanhemmat olivat eronneet ja Atte ja Kari jääneet asumaan isänsä kanssa tuttuun omakotitaloon

Nuorin poika jäi äidille. Hän vietti kuitenkin yhä paljon aikaa isoveljiensä kanssa ja tiesi, mitä näiden elämässä oli meneillään.

Eräänä päivänä hänellä oli äidilleen uutisia.

– Atte polttaa kannabista, pikkuveli totesi juuri armeijasta päässeestä sisaruksestaan.

Pian kävi selväksi, että myös Kari käyttää. Tieto oli äidille tietysti järkytys.

– Siinä tilanteessa kokee vanhempana huolta ja avuttomuutta, syyllisyyttä ja toivottomuutta. Sitä miettii sitä, että missä on itse epäonnistunut. Mikä johti siihen, että piti lähteä tuollaisia aineita käyttämään?

Luostarinen luki kannabiksen käytöstä paljon tutkimustietoa. Sitä kautta hän tiesi, että kannabiksen käyttö voi johtaa masennukseen ja muihin mielenterveysongelmiin kuten psykoosiin, etenkin jos sellaiseen on alttiutta.

Poikien suvussa oli päihde- ja mielenterveysongelmia. Nuoret miehet eivät kuitenkaan kuunnelleet äidin varoituksia.

– He sanoivat, että kannabis on kuin lääkeaine, että ei sen käyttö ole vaarallista vaan päinvastoin hyvä asia.

Luostarinen tunsi olevansa voimaton. Molemmat pojat olivat täysi-ikäisiä ja asuivat omillaan.

– Ei heitä voinut vahtia. Aikuiset lapset elävät omaa elämäänsä.

Oili Luostarisen poikien huumeidenkäyttö alkoi kannabiksesta.

Äidin huoli paheni, kun selvisi, että Atte oli alkanut käyttää myös lääkkeitä ja suonensisäisesti ainakin amfetamiinia. Hän kertoi käytöstään äidille itse.

Nuorempi poika Kari ei Luostarisen tietojen mukaan koskaan käyttänyt suonensisäisiä huumeita, mutta hänkin sekakäytti alkoholin ja kannabiksen lisäksi lääkkeitä.

Äiti ei tiedä, mikä ajoi lapset aina vain kovempiin aineisiin.

– Ehkä kaveripiiri käytti niitä, ja kannabiksen käyttö edisti sitä. Ja jos kerran kokeilee, niin ehkä se tuntuu niin hyvältä, että jää koukkuun.

Kumpikaan pojista ei juurtunut työelämään, vaan he jäivät jo nuorina aikuisina kokonaan kotiin. Kari pärjäsi isäpuolensa kautta järjestyneessä työharjoittelussa hyvin, mutta ei halunnut jatkaa.

– Oli mukavampaa saada nukkua aamulla pitkään, toteaa pojastaan Luostarinen, joka itse teki pienipalkkaista kolmivuorotyötä lähihoitajana.

Vuodet kahden huumeita käyttävän pojan äitinä olivat Luostariselle vuoristorataa. Välillä lapset käyttivät huumeita ja lääkkeitä, välillä eivät.

Raittiina pojat tulivat kotiin, ja heidän kanssaan saattoi viettää normaalisti aikaa. Sitten yhtäkkiä kumpikaan ei taas saapunut paikalle esimerkiksi yhteiselle jouluaterialle.

Siitä äiti tiesi, että huumeet veivät taas.

– Se oli pettymys.

Luostarisen omaankin elämään tuli aallonpohjia, jolloin hän meinasi masentua. Päässä takoi kysymyksistä vaikein.

– Sitä miettii, että miksi. Se oli suurin kysymys.

Älä jää yksin

  • Suomen Mielenterveys (Mieli) ry:n kriisipuhelin antaa keskusteluapua kriisissä oleville.

  • Kriisipuhelin päivystää suomeksi numerossa 09 2525 0111, ruotsiksi numerossa 09 2525 0112, arabiaksi numerossa 09 2525 0113, ukrainaksi numerossa 09 2525 0114 ja venäjäksi numerossa 09 2525 0115.

  • Mieli ry:n Sekasin-chat tarjoaa keskusteluapua nuorille lähes ympäri vuorokauden osoitteessa sekasin247.fi.

Aivan kuten moni muu huumeidenkäyttäjän läheinen, Luostarinenkin tunsi häpeää. Työpaikan kahvipöytäkeskusteluissa muut intoilivat lastensa opiskelupaikoista.

– En minä voinut sanoa, että poikani pääsi nyt katkaisuun.

Luostarinen tiesi, ettei vanhemman kannattaisi omalla käytöksellään edistää lapsensa huumeidenkäyttöä. Hänelle sanottiin, että jos hän antaa lapsilleen rahaa, homma jatkuu. Luostarinen kuitenkin halusi, että hänen lapsensa voivat hyvin.

– Esimerkiksi kun vaihdoin itse huonekaluja, annoin vanhat heille. Minulle oli tärkeää, että heillä oli tavallinen koti. Yleensä he pystyivät pitämään sen siistinä.

Luostarinen myös huomauttaa, että huumeidenkäyttäjä todennäköisesti kaivaa rahat käyttöön joka tapauksessa jostain. Hänenkin poikansa ryöstelivät. Rahat olivat loppu koko ajan ja laskut maksamatta. Seurauksena oli häätö.

Kun lapsilla ei ollut kotia, äidillä oli hätä. Kun Luostarinen itse muutti vuonna 2001 Kuopioon, häädön saanut Kari seurasi pian tyttöystävänsä kanssa perässä.

Nuoripari päätyi lopulta asumaan läheiseen kerrostaloon näköetäisyyden päähän Luostarisesta.

Ennen kuolemaansa Atte muutti tyttöystävän kanssa uuteen kotiin. – Atte sanoi minulle, että nyt hänestä tuntuu ensimmäisen kerran, että hänellä on kiva oma koti, äiti kertoo.

Perheen vuoristorata päättyi lopulta äkkipysähdykseen. Äidin mukaan Kari alkoi itse kertoa, että hän epäili sairastuneensa kaksisuuntaiseen mielialahäiriöön. Ero tyttöystävästä vuonna 2007 otti koville.

Äiti havahtui siihen, ettei poika ollut viikkoon pitänyt yhteyttä eikä vastannut puhelimeen.

Kun Luostarinen eräänä iltana palasi yövuorosta kotiin, hän huomasi miehensä kanssa Karin kerrostalon edessä ambulanssin ja poliisin.

Vaisto sanoi, että kyse oli hänen pojastaan.

Kari oli löytynyt menehtyneenä rappukäytävästä. Hänen sydämensä oli pysähtynyt alkoholin ja lääkkeiden yliannostuksen seurauksena.

Äiti uskoo, että teko oli tahallinen.

– Hän näki itsekin elämänsä toivottomuuden ja oli kertonut minulle, ettei haluaisi enää edes juoda alkoholia. Mutta kun kaverit tulivat, hän koki menevänsä aina virran mukana.

Isoveli Atte otti pikkuveljensä kuoleman raskaasti. Iloa elämään toi kuitenkin pian uusi tyttöystävä ja muutto tämän kanssa pienelle paikkakunnalle Pohjois-Savoon. Kokonainen vuosi meni suhteellisen hyvin.

– Atte sanoi minulle, että nyt hänestä tuntuu ensimmäisen kerran, että hänellä on kiva oma koti, Luostarinen muistelee.

Yhtenä viikonloppuna päihteitä käyttäneessä seurueessa syttyi kuitenkin paha riita. Atte otti yliannostuksen lääkkeitä ja menehtyi vain puolitoista vuotta pikkuveljensä jälkeen vuonna 2009.

– Minulle tuli yllätyksenä, että hän päätyi tähän ratkaisuun. Uskon kuitenkin, että molemmat poikani itse päättivät sen, että haluavat jo lähteä. Niin ymmärsin itse heidän puheistaan ja niin myös heidän pikkuveljeltään kuulin, kertoo Luostarinen.

Yli 13 vuotta elämänsä suurimpien menetysten jälkeen Oili Luostarinen kertoo tapahtumista rauhallisesti. Suru on yhä läsnä, mutta lukuisat eri asiat ovat auttaneet eteenpäin.

Tärkein tuki on ollut oma puoliso, joka on jaksanut aina kuunnella ja ymmärtää häntä. Terapiaa Luostarinen ei ole kokenut tarvitsevansa. Hän on purkanut suruaan työhön.

– Työ vanhustenhoidossa piti pystyssä. Annoin itsestäni siellä paljon ja paljon myös sain.

Vapaa-ajallaan Luostarinen teki paljon käsitöitä ja luki. Hän ei kaivannut esimerkiksi vertaistukiryhmiin, vaikka kahden lapsen menetyksestä jäikin jäljelle yksinäisyyden tunne.

– Onneksi oli nuorimmainen poika. Hänen kanssaan keskustelimme paljon.

Oili Luostarinen on nykyään eläkkeellä. Iloa tuovat puoliso ja kahdeksan kuukauden ikäinen tiibetinspanielipentu.

Vuosien mittaan Luostarinen on saanut jonkinlaisen rauhan sen kysymyksen kanssa, joka on takonut hänen päässään jo yli 20 vuotta. Hänen vastauksensa on, että ehkä sillä ei ole väliä, miksi näin kävi.

– Vaikka miettii, missä teki itse väärin tai tekikö väärin, niin onko sillä loppujen lopuksi edes merkitystä. Jokainen aikuinen ihminen elää kuitenkin omaa elämäänsä. Voi toki tukea, neuvoa ja keskustella, mutta jokainen valitsee itse sen, mihin lähtee.

Luostarista ei enää mietitytä sekään, olisiko poikien pitänyt saada päihde- ja mahdollisiin mielenterveysongelmiinsa parempaa hoitoa. He olivat välillä katkaisussa ja saivat tuekseen päihdetukihenkilön, mutta äidin mielestä millään hoidolla ei ole merkitystä, jos motivaatio siihen ei lähde ihmisestä itsestään.

– Pojat varmaan itsekin vähättelivät sitä, etteivät tarvitse apua mielenterveysongelmiin.

Äidille tärkeää oli se, että välit omiin lapsiin säilyivät kuolemaan asti hyvinä. Pojat kunnioittivat vanhempaansa eivätkä koskaan haistatelleet tai tulleet aineissa hänen eteensä.

Luostarinenkin sai kuitenkin osansa huumeidenkäytön ikävistä, konkreettisista seurauksista läheisille. Kun Atte asui hetken äitinsä ja tämän uuden puolison luona, hän piti näiden poissa ollessa bileet ja hankki vanhemmilleen häädön.

– Se tuntui äitinä surkealta.

Poikien menehtymisen jälkeen surullisia ovat olleet merkkipäivät ja juhlapyhät. Arjessakin Luostarinen voi miettiä, minkä ikäisiä pojat olisivat nyt ja mitä heille kuuluisi.

– Mutta mietin myös, että olisiko heillä kuitenkaan ollut hyvä, jos elämä olisi jatkunut, vai oliko hyvä, että pääsivät pois.

Jossittelun, häpeämisen ja itsensä syyllistämisen sijasta Luostarinen mieluummin muistelee hyvää.

Esimerkiksi sitä, kun hän laittoi viisivuotiaan Karin kanssa pääsiäisruohoja ja tämä saapui parin päivän päästä aamulla kello viisi viereen.

– Mites ne rairuohot, pieni poika kyseli odottava hymy huulillaan.

Osion tuoreimmat

Luitko jo nämä?