Tuttipullot odottivat jo kaapissa, kun Sinnan, 34, raskaus päättyi kesken: ”Sänkymme jakoi kaksi sydämensä särkenyttä vanhempaa” - Perhe - Ilta-Sanomat

­

Tuttipullot odottivat jo kaapissa, kun Sinnan raskaus päättyi kesken

Keskenmenon kokenut Sinna haluaa murtaa tabuja ja avautuu siksi kokemastaan. Surevaa voi auttaa olemalla empaattinen, mutta suru on jokaisen itse elettävä läpi.

12.9. 9:01

Syntymättömän lapsen menetys on niin vaikea kokemus, että joskus myös lähipiiri kokee kyvyttömyyttä auttaa surevaa. Toisille keskenmeno on tabu, josta ei haluta avautua edes lähimmille.

34-vuotias Sinna haluaa rikkoa hiljaisuuden kertomalla omasta menetyksestään. Tuntemuksistaan hän avautuu myös blogissaan TornadoAlley.

Raskaus oli tyrmätty epätodennäköisenä

Kahden lapsen äidille kolmas lapsi oli pitkäaikainen haave, jota mutkisti ero edellisestä puolisosta ja uusperhe-elämä uuden puolison kanssa. Myös aiemmin saatu endometrioosidiagnoosi merkitsi sitä, että raskaus ei ollut itsestäänselvyys.

– Raskaaksi tuleminen ilman lääketieteellistä apua oli tyrmätty hyvin epätodennäköisenä. Mutta vaikka koin saaneeni lottovoiton jo kahdesti, ei omaa biologista kelloaan voi hiljentää, Sinna sanoo.

Yhteinen lapsi on Sinnan ja hänen miehensä yhteinen unelma.­

Kun haave iltatähdestä kasvoi kasvamistaan, Sinna lopetti endometrioosin hoitoa varten asennetun hormonikierukan käytön. Se oli vienyt kivut pois, mutta lapsi oli kivuttomampaa elämää suurempi unelma.

Raskaus alkoikin toivotusti, ja perhe oli onnensa kukkuloilla.

– Raskaus oli pieni, suuri ihmeemme. Siitä piti ilmoittaa heti myös töissä, sillä työskentelen sikiötoksisten myrkkyjen kanssa. Tämän työn piti loppua välittömästi.

Kaikki oli valmiina uutta lasta varten

Raskaus ei työpaikalla tapahtuneiden muutosten takia jäänyt pienen piirin tietoon. Epäilykset eivät muutenkaan mahtuneet luottavaisesti tulevaan katsovan parin mieliin.

– Kun varhaisraskauden ultrassa näkyivät sykkeet ensimmäisen kerran, lapsella oli jo kutsumanimi ja tuttipullot pestynä kaapissa. Päätin myös ottaa puolet kesälomarahoistani vapaana ja jaksottaa tulevaa kesää siten, että saisin erityisen paljon raskautta turvaavaa lomaa.

Perhe eli toiveikasta aikaa. Perheen lapsille kerrottiin, miten vauva milloinkin kasvoi äidin mahassa, ja minkä kokoiset jalat vauvalla milloinkin olivat. Kummitkin valittiin.

– Elimme kuin vauva voisi olla sylissämme hetkenä minä hyvänsä, vaikka kriittisiä viikkoja ei oltu vielä ohitettukaan. Mutta sitten koitti ilta, jolloin veritiputtelu alkoi.

Hoitohenkilökunnalle kiitosta empatiasta

Aiemmissa hyvin sujuneissa raskauksissaan Sinna oli kokenut veritiputtelua, joten aluksi vaiva ei huolestuttanut liikaa. Vielä sairaalan odotusaulassa hän silitteli mahaansa kuin rauhoitellakseen itseään ja vauvaansa.

Sinna toisteli itselleen, että kaikki tulisi menemään hyvin.

Vastaanotolla optimismi vaihtui suruksi: lääkäri ei enää löytänyt lapsen sykettä.

– Vauvamme oli kuollut. Sikiö oli kuollut jo viikkoja aiemmin, mutta keho oli jatkanut raskautta, aivan kuin mitään sitä estävää ei olisi tapahtunutkaan. En voinut olla miettimättä, että jopa kehoni oli halunnut kieltää tapahtuneen ja ohittanut sen sivuseikan, ettei kyydissä ollut enää mitään elävää.

Suurimman lamaannuksen jälkeen perhe rakensi talliinsa muistoseinän. Sinne Sinna ripusti muiston syntymättömästä lapsestaan.­

Sinna kehuu sairaalan henkilökuntaa, joka myötäeli surussa parhaansa mukaan. Sinna sai tietoa niin keskusteluavusta kuin vaihtoehdoista kohdun tyhjentämiseen. Henkilökunta kertoi myös sen, että keskenmenot olivat varhaisilla viikoilla tavallisia.

Empatiasta huolimatta suru oli raastava. Onni pitkäaikaisen haaveen täyttymisestä hajosi hetkessä.

– Olin menettänyt lapsia eroissa, niin henkisesti kuin fyysisestikin, mutta en ikinä näin lopullisesti. Ajoin yötä vasten kotiin. Yöllä sänkymme jakoi kaksi sydämensä särkenyttä vanhempaa sekä lapsi, jota ei saisi koskaan pitää sylissä.

Suru vei sängynpohjalle

Keskenmenon jälkeen Sinna sai loppuviikon sairaslomaa, sillä synnytyslaitokselle oli palattava uudelleen.

– Näin ympärilläni vastasynnyttäneitä äitejä. Oli absurdia ajatella, että ympärilläni oli niin maksimaalinen määrä uutta elämää, ja käytävän toisella puolella iloittiin ensimmäisestä kohtaamisesta uuden perheenjäsenen kanssa samalla, kun itse hyvästelin verhojen takana omaa lastani.

Sängynpohjalle vienyt suru alkoi seuraavana päivänä. Itku oli herkässä.

Suurimman lamaannuksen jälkeen perhe rakensi talliinsa muistoseinän. Sinne Sinna ripusti muiston syntymättömästä lapsestaan.

Elämä ympärillä jatkui kuitenkin samanlaisena kuin aiemmin. Töihin oli palattava, lapset hoidettava. Arjen piti jatkua myös lasten takia.

Lähipiiri antoi surra omalla tavalla

Koska tieto raskaudesta oli levinnyt isolle piirille, joutui Sinna kertomaan myös huonot uutiset kerta toisensa jälkeen. Jokaisen empaattisen lauseen tai osaa ottavan katseen aikana heräsi pelko romahduksesta.

Syntymättömästä lapsesta muistutti myös sosiaalinen media.

– Facebookin uutisvirta tarjosi minulle äitiysaplikaatioita ja lastenrattaita. Posti toi puolestaan tilaamani raskauspaidan, Sinna muistelee.

”Surumme näkyy nyt kädessäni muistotatuointina. Minulla on lapsistani tatuoituna nimikirjaimet. Syntymätön vauva päätyi sydämeksi heidän viereen”, Sinna kertoo.­

Pahinta olivat silti ajatukset, jotka piinasivat välillä mieltä. Ennen raskautta Sinnalta oli kysytty, aikooko hän tehdä abortin. Huonoina hetkinä Sinna mietti, olivatko samat ihmiset pahoillaan keskenmenosta.

– Tunsivatko he piston sydämessään sanojensa vuoksi, kun näkivät miten syntymättömän lapsen kuolema repi meidät hajalle?

Lähipiiri suhtautui onneksi hienotunteisesti surevaan. Helpotti, kun tiesi, että oli lupa itkeä, puhua tai halutessaan vaikka huutaa.

– Toisinaan minua helpotti se, että asiasta sai itkeä valtoimenaan hyvälle ystävälle, toisinaan se, että minut liki revittiin sängystä tekemään jotakin ihan muuta. Ihmisillä on erilaisia tapoja surra. Minua tuettiin, kukin kykyjensä mukaan.

Nyt, muutama kuukausi keskenmenon jälkeen, Sinna toteaa, että vanha toteamus surun luonteesta pitää paikkansa. Suru ei luultavasti koskaan katoa, mutta se muuttaa muotoaan.

Turvallista reittiä, jonka läpi käymällä selviäisi iskuitta, ei surussa ole.

– Surua, joka juontuu jostakusta, jota ei ole ollut olemassakaan, voi olla vaikea käsittää. Ellei sitten ole kokenut samaa itse.

Keskenmeno on jättänyt Sinnalle pelon tulevasta. Ajatus siitä, että raskaaksi tuleminen ei enää onnistu tai seuraava raskaus päättyy samaan, käy välillä mielessä.

Elämä kuitenkin jatkuu.

– Surumme näkyy nyt kädessäni muistotatuointina. Minulla on lapsistani tatuoituna nimikirjaimet. Syntymätön vauva päätyi sydämeksi heidän viereen.

Osion tuoreimmat

Luitko jo nämä?