Kolumni: ”Mä varmasti reputin! Äiti kuolee häpeään!” - Perhe - Ilta-Sanomat

Kolumni: ”Mä varmasti reputin! Äiti kuolee häpeään!”

Ei sentään keltaisena reputtamisen pelon takia, vaan ihan vanhuuttaan on perheen vanhin perintölakki patinoitunut. Muistelen, että isäni taisi läpäistä kirjoitukset talvisotavuonna 1939 yhdellä yrityskerralla.

Julkaistu: 30.5. 8:08

Luokkatoveri ulvoi lattialla äidin kuolevan häpeään, jos yo-kirjoituksissa reputtaa, muistelee Pertti Koskinen.

Luokkatoverin sisko avasi oven. Hän itse makasi lysähtäneenä rappusissa ja ulvoi:

– Mä varmasti reputin! Äiti kuolee häpeään!

Pari vuotta meitä vuoden 1969 abiturientteja nuorempi neito oli neuvoton isonsiskon kauhukohtauksen edessä.

– Se on parkunut koko ajan siitä asti, kun kirjoituksista palasi, hän selitti ja lupasi keittää teet, jos sillä aikaa siskoa vahtisin.

Halasin Tuulaa ja vakuuttelin, että hyvin se sulta kuitenkin meni ja olet nyt vain ylikuohuvien tunteiden vallassa, kun tämä ylioppilaskirjoitusten hirveä alkujännitys on lauennut.

Olihan kirjoitusten ensimmäinen päivä tosi tiukka, koko luovuus heti testissä äidinkielen kokeessa, ainekirjoituksessa.

Kyyneltulva yltyi, kun tyttö alkoi kuvitella, mitä kotona ajateltaisiin, jos hän epäonnistuisi. Tuula asui kaupungissa siskonsa kanssa kortteerissa, koti oli pientila kaukana kaupungista.

– Ajattele nyt, äiti ja isä on pienistä tuloistaan uhranneet maksaakseen mun koulunkäynnin – se on niin iso häpeä, että mä en voi ikinä mennä kotiin, jos en saakaan lakkia...

Eikä ollut Tuula meidän luokastakaan ainoa, joka läksi voimistelusalista itkien, kun oli ”varmasti reputettavan” paperinsa jättänyt. Itsevarmoja, iloisesti hymyileviä naamoja ei tainnut näkyä yhtään.

Jo vuosia oli peloteltu, kuinka koulu huipentuu ylioppilaskirjoituksiin, joissa on pakko onnistua. Toki reputtaneille oli vielä tarjolla syksyn uusintakirjoitukset, mutta mitkä paineet niihin!

Ensin tuo joka paikassa hoettu häpeä epäonnistumisesta, odotettujen ylioppilasjuhlien ja yhteislakituksen peruuntuminen – ja sitten se syksyn viimeinen oljenkorsi: jos nytkään ainekirjoitus, ruotsi tai reaali ei mene läpi, niin lopullinen hyvästi valkolakille.

Ei siis ihme, että Tuulaa kauhistutti. Aika moni muukin olisi riemusta kiljuen hypännyt muutaman vuosikymmenen eteenpäin aikaan, jossa kirjoituksia saattaa ripotella pidemmälle jaksolle, arvosanaa voi korottaa ja hylätynkin voi uusia vaikka kahdesti.

Yhtä soittoa meillä jatkettiin, taisi olla silloin Kuopiossa niin pahamaineisena pidetty ruotsi edessä jo seuraavana päivänä.

Ylioppilastarinalla on hyvä loppu. Tuulan aine oli oikein onnistunut, ja muut aineet hän läpäisi huomattavasti vähäisemmällä vollaamisella. Ei tarvinnut äidin siellä pientilalla tyttöään ollenkaan hävetä!

Valkolakkien päivänä juhlittiin Puijonsarvessa, minä tosin ilman lakkia. Ainekirjoitus näet jännitti niin, että jätin valvojalle aivan tyhjän koepaperin.

Ruotsi onnistui sitten mainiosti – ja syksyllähän abiturientti sai armeijasta lomaa sekä valkolakin suorittamiseen että hakemiseen.

Osion tuoreimmat

Luitko jo nämä?