Suomessa on iso joukko isovanhempia, jotka eivät tapaa lapsenlapsiaan – ”Se on todella mittava ongelma”

Julkaistu:

Isovanhemmuutta kutsutaan loppuelämän jälkiruuaksi ja siihen ladataan usein suuri määrä toiveita ja odotuksia. Jos isovanhempi ei jostain syystä saakaan kuulua lapsenlapsensa elämään, jäljelle jää vain tyhjä syli ja iso ikävä.
Suomessa on yhteensä yli miljoona isovanhempaa, joista 80 prosenttia on tavalla tai toisella tekemisissä lastenlastensa kanssa. Jäljelle jäävät 20 prosenttia ovat niitä, jotka eivät syystä tai toisesta voi, saa tai halua tavata lapsenlapsiaan.

– Se on todella mittava ongelma, joka voi vaikuttaa merkittävästi ihmisen hyvinvointiin ja mielenterveyteen, toteaa Väestöliiton isovanhemmuus­asioiden vastuuasiantuntija Minna Oulasmaa.

Isovanhemmuuteen voidaan Oulasmaan mukaan ladata valtava määrä odotuksia. Siksi sitä kutsutaan loppuelämän jälkiruuaksi. Koska tänä päivänä lapset ovat useimmiten tarkkaan harkittuja, moni voi joutua odottamaan isovanhemmuutta pitkäänkin. Niin kutsutuilta tyhjän sylin isovanhemmilta haave jää kokonaan toteutumatta.

– Moni haluaa lapsenlapsia varsin nopeasti siitä syystä, että itsellä olisi vielä riittävän hyvä kunto ja voimaa olla isovanhempi.


Isovanhempien paha olo tunnistetaan nykypäivänä entistä paremmin, mutta myös isovanhempiin suhtaudutaan nykyään eri tavalla kuin ennen.

Oulasmaan mukaan ennen vanhaan oli tapana, että omia isovanhempia kunnioitettiin syvästi ja jopa pelättiin. Nykyään tilanne on toinen, kun aikuiset ovat alkaneet kyseenalaistaa omassa lapsuudessaan saamaansa kasvatusta.

– Aikuiset lapset saattavat kyseenalaistaa omien tai appivanhempien kasvatusmenetelmiä, ideologiaa tai lastenhoitotaitoja.

Toisinaan kyse on jostain paljon suuremmasta.

– Usein taustalla on pidemmän aikaa padottuja asioita. Aina pitää kuitenkin muistaa, että jokainen tarina on omanlaisensa ja joka tarinalla on aina kaksi kertojaa. Ongelmana on usein juuri ymmärtää sen toisen näkökulmaa.

Oulasmaan oman kokemuksen mukaan monia tilanteita yhdistää tietynlainen ylpeys ja periksi antamattomuus.

– Välirikko voi syntyä pienestäkin asiasta. Joka suvusta löytyy näitä ongelmallisia ihmissuhteita.


Riidoissa oleminen on ihmisille hyvin haitallista, Oulasmaa muistuttaa. Sitä kautta aikuiset antavat myös huonoa esimerkkiä tuleville sukupolville.

– Kun isovanhemmat ja vanhemmat ajavat omaa aikuisen oikeutta, siinä voi mennä lapsi pesuveden mukana. Se on aika surullista.

Joskus lapsi vieraannutetaan sukulaisestaan täysin syystä. Syyt voivat liittyä esimerkiksi lapsen turvallisuuteen.

– Toki tätä vieraannuttamista tehdään myös väärin perustein.

Oulasmaan mukaan vieraannuttaminen ei aina ole näkyvää ja suurieleistä, vaan sitä tehdään myös hienovaraisemmin – joko tahallisesti tai tahattomasti. Tämänkaltaista vieraannuttamista voi olla vaikea tunnistaa.

– Tutkimusten mukaan äidin äiti on lapsenlapselle läheisin isovanhempi. Joskus voi olla niin, että hyvin voimakas äidin äiti pyörittää elämää niin vahvasti, että toisen puolen isoäiti häivytetään pois vaivihkaa. Näissä tilanteissa lapsiperheen isä on avainhenkilö, jonka pitää miettiä, mihin hän suostuu.


Oulasmaan mukaan erotilanteista ja huostaanotoista johtuvat välirikot ovat varsin tyypillisiä, mutta lapsen huostaan ottaminen ei aina automaattisesti tarkoita sitä, etteikö isovanhempi voisi yhä kuulua tärkeänä ja läheisenä lapsenlapsensa elämään.

– Huostaanottotilanteissa on kuitenkin aina ajateltava ensisijaisesti lapsen etua, Oulasmaa painottaa.

Oulasmaan mukaan siihenkin vaihtoehtoon on havahduttu entistä enemmän, että lapsi voidaan tilanteesta riippuen sijoittaa myös isovanhemmilleen. Oulasmaan mielestä se voi olla hyvinkin varteenotettava vaihtoehto.

– Se vaatii sen, että isovanhempi on ollut tiiviisti lapsenlapsen elämässä, on riittävän hyväkuntoinen ja hänellä itsellään on edellytyksiä ja intressejä siihen. Jos lapsi on riittävän vanha, hän voi ilmaista halunsa siihen myös itse.

Jos isovanhempien eristämisen taustalta löytyy erotilanne ja siitä aiheutunut riitaantuminen, Oulasmaa neuvoo isovanhempia peilaamaan omaa käytöstään.

Mikäli isovanhempi valitsee eron jälkeen puolensa liian voimakkaasti, hän saattaa menettää välinsä toiseen vanhempaan, jolloin myös lapsenlapsen tapaaminen voi vaikeutua.

– Isovanhemmilla on monesti halu puuttua, auttaa ja ohjata tilanteita. Annan ohjeeksi, että olkaa tukena, mutta älkää sotkeutuko liiaksi oman lapsen parisuhteeseen. Isovanhemman ensisijainen rooli on olla aikuinen lapselle, joka saattaa eron keskellä jäädä jopa tavallista vähemmälle vanhempien huomiolle. Näissä tilanteissa neutraalius palvelee kaikkia parhaiten.

Sitten on niitä tilanteita, joissa isovanhemmat eivät voi yhtään mitään, vaikka olisivat ennen olleet hyvinkin tärkeässä roolissa lapsen elämässä. Isovanhemmilla ei ole tällä hetkellä minkään sortin juridisia oikeuksia lapsenlapsiinsa. Asiaan on kuitenkin tulossa muutos.

Lapsen huoltoa ja tapaamisoikeutta koskeva laki uudistuu joulukuussa, jonka myötä lapselle voidaan vahvistaa oikeus tavata erityisen läheistä henkilöä, kuten isovanhempaa.

Uudistus ei kuitenkaan takaa tapaamisoikeutta automaattisesti kaikille isovanhemmille, vaan tilanteet käsitellään aina tapauskohtaisesti.

– Kannustan kaikkia aina asioiden selvittämiseen ja yritykseen sovitella. Vaikeista asioista puhuminen on meidän suomalaisten ongelma, Oulasmaa sanoo.

Lainsäädännöllä pyritään myös ehkäisemään vieraannuttamista ja muita ongelmia tapaamisoikeuden toteutumisessa.

Väestöliitto käynnisti kevättalvella isovanhempien hyvinvointiin keskittyvän hankkeen, jossa isovanhemmat pääsevät käsittelemään lähi-ihmissuhteissaan olevia ongelmia ammattilaisten avustuksella.

Sukupolvien sopu – tukea isovanhemmuuteen -nimellä kulkeva hanke on saanut lämpimän vastaanoton. Isovanhemmilta tulee yhteydenottoja päivittäin ja tapaamisiin tullaan pitkänkin matkan takaa.

– Isovanhempien joukossa on ollut välttävän kiintymyssuhteen kasvatteja, jotka haluaisivat päästä kosketuksiin omien tunteidensa kanssa. Se on suuri luottamuksen osoitus, kun päästään puhumaan kipeistä ja vaikeista tunteista, joita on säilötty vuosikymmeniä, Oulasmaa iloitsee.


IS:n lukijoiden kokemuksia aiheesta:

”En ole tavannut tytärtäni tai hänen poikaansa nyt reiluun kahteen vuoteen. Ihan tarkasti en tiedä, miksi. Olen surullinen siitä, ettei minulla ole ollut mahdollisuutta luoda suhdetta lapsenlapseeni. Seuraan sosiaalisen median kautta, kuinka toinen mummo tapaa ja hoitaa lapsenlastani. Minä näen hänen kasvavan ja kehittyvän vain kuvissa.”

”Lapset olivat alle päiväkoti-ikäisiä, kun pojalleni tuli avioero. Sitä ennen hoidin lapsia jatkuvasti. Eron jälkeen lasten äiti löysi uuden miehen ja muutti perheineen pois katkaisten kaikki välit lasten isään ja hänen sukuunsa. En ole nähnyt heitä nyt yli vuoteen. Suru ja huoli lapsista on läsnä joka päivä.”

”Minulla on kaksi lastenlasta, he ovat kaksoset. Olin niin polleana, kun he syntyivät. Syntymän jälkeen tyttäreni sairastui synnytyksen jälkeiseen masennukseen ja lapset otettiin huostaan. Siitä on pian viisi vuotta, jonka aikana olen tavannut vain toisen lapsista yhden kerran. Rakastan niitä lapsia yli kaiken.”

”En ole saanut tavata toisen tyttäremme lapsia yhdeksään vuoteen. Jouduin tekemään lasten vanhemmista lastensuojeluilmoituksen, jonka jälkeen minulle haettiin lähestymiskieltoa. Sain siis tekemästäni ilmoituksesta elinkautisen. Lasten kadottua elämästäni mikään ei ole ollut entisellään. Huomaan itkeväni lasten ikävää lähes päivittäin.”



”Minulla on kaksi lastenlasta, 3-vuotias tyttö ja 1-vuotias poika. Tytön olen nähnyt muutaman kerran ja poikaa en ollenkaan. Lasten vanhemmat ovat naimisissa, mutta lasten äiti suvaitsee isän sukulaisia vain valikoiden. Hän myös rajoittaa minun ja poikani yhteydenpitoa. Melkoinen umpisolmu siis.”

”13-vuotias lapsenlapsemme otettiin huostaan puolitoista vuotta sitten tyttäremme päihdeongelman takia. Emme ole saaneet tavata lasta yli puoleen vuoteen, vaikka olemme oheishuoltajia ja hän asui meillä aiemmin lähes kokopäiväisesti. Haluaisimme vain, että hän voisi palata kotiin luoksemme.”

”Poikani muutti pois ollessaan 20-vuotias, kun hän ei tullut toimeen mieheni kanssa. En ole nähnyt häntä sen jälkeen, ja siitä on jo yli 30 vuotta. En myöskään ole tavannut hänen kahta lastaan, enkä edes tiedä, minkä ikäisiä he ovat. Vaikka tilanne tuntuu sietämättömältä, oloani helpottaa se, että tiedän poikani asioiden olevan hyvin.”

”7-vuotias lapsenlapsemme ei ole kertaakaan päässyt käymään meillä, mummolassaan. Saamme tavata häntä kirjastossa tai puistossa muutaman kerran vuodessa, mutta emme edes tiedä missä hän asuu. Poikani entinen vaimo rajoittaa tapaamisia. Sydämeni itkee, mutta on rakkautta tulvillaan.”