Invapaikalle pysäköinyt Riitta sai täyslaidallisen lokaa niskaansa – miehen asiaton kommentti meni yli hilseen

Julkaistu:

Kehitysvamma
Riitta Peltosella on vaikeasti kehitysvammainen tytär, joka ei jaksa kävellä pitkiä matkoja. Siksi perhe saa pysäköidä invapaikalle. Riitta Peltonen kertoo, millaista elämä on, kun perheessä on erityislapsi.
Kun Sofia syntyi joulukuussa 2001, hänellä oli kuudet varpaat, käyrät peukalot, epäsymmetrinen selkäranka, pienikokoinen pää ja erikoiset, lintumaiset kasvonpiirteet.

Äiti muistaa tyttärensä syntymähetkestä vain kätilön ilmeen.

– Sanoin hänelle, että ei hätää, tiedän, että kaikki ei ole kunnossa, tuo tyttö tänne vain.

Omien sanojensa mukaan Riitta Peltonen tiesi jo raskauden ensimmäisellä kolmanneksella, ettei kaikki ollut kunnossa. Se, mitä tuleman piti, oli kuitenkin koko perheelle suuri mysteeri.


Vastasyntynyttä Sofiaa tutkittiin sairaalassa kolme viikkoa, ja jokaisena päivänä ilmeni jotain uutta. Sofia oli sairaalassa ihmetyksen aihe, jonka ympärillä lääkärit parveilivat.

Kotiutumisen jälkeen äitiin iski yksinäisyys ja paniikki. Elämä sellaisena kuin hän sen tunsi oli erityislapsen myötä tipotiessään.

Riitalla oli entuudestaan jo kaksi lasta, 7-vuotias Amanda ja 6-vuotias Alex. Äiti poti huonoa omatuntoa siitä, että Sofian erityiset tarpeet söivät aikaa vanhemmilta sisaruksiltaan.

Perheen koti oli kaksikielinen. Perhe oli muuttanut pari vuotta aiemmin Belgiasta Suomeen, kun Riitta oli saanut töitä Nokia Oy:n teknisessä tuessa Tampereella. Lasten isä puhuu äidinkielenään flaamia, jota myös Sofia oppi ymmärtämään.

Avioliitto ei kuitenkaan kestänyt kaikkien vaikeuksien keskellä, vaan päättyi vuosien päästä eroon. Myös monet Riitan ystävistä kaikkosivat, sillä moni ei tiennyt, miten Sofiaan tulisi suhtautua.

– Totta kai se on shokki, kun tällainen lapsi syntyy. Apu oli silloin aika vähissä, vaikka se olisi todella ollut tarpeen, Riitta kertoo.


Kun Sofia oli vuoden vanha, eikä hän vieläkään istunut tai kontannut, neuvolassa alettiin puhua kehitysviiveestä. Kehitysviive muuttui kehitysvammaksi Sofian ollessa kolmevuotias. Se avasi ovet erilaisten terapioiden pariin, jonka lisäksi Riitta sai viimein haettua omaishoidon vapaata. Terapiasta oli apua, mutta paperisota uuvutti.

– Jouduin lähes vuosittain hakemaan samoja terapioita yhä uudelleen.


Riitan mukaan kaikkein vaikeinta Sofian vauva-ajassa oli niin sanotuista normaaleista odotuksista luopuminen. Sofian kehitysvaiheet kulkivat myöhässä ja paino- ja pituuskäyrät huusivat punaisella.

Tilannetta hankaloitti entisestään epätietoisuus siitä, mistä kaikki johtui. Kun lääkäreiltä ei herunut vastauksia, Riitta koetti löytää niitä netistä.

– Kaiken sen keskellä odotin päivää, jolloin kuulisin Sofian ensimmäisen sanan. Sitä sanaa odotan edelleen.

Kahden vuoden fysioterapian jälkeen Sofia oppi kävelemään. Hän oli tuolloin viisivuotias. Puhumista hän ei koskaan oppinut, mutta puheterapian ansiosta hän hoksasi tukiviittomien ja kuvakorttien tarkoituksen.

Sofiasta ei ole koskaan löydetty fyysistä estettä puhumiselle.

Riitta on monesti miettinyt, olisiko siitä ollut apua, jos Sofia olisi päässyt puheterapiaan jo aiemmin. Sitä on kuitenkin mahdoton enää selvittää.


Samoihin aikoihin Sofia sai myös diagnoosin: hänen on todettu sairastavan harvinaista Rubinstein Taybi -syndroomaa, jonka tunnusmerkkejä ovat lintumaiset piirteet ja tietynmallinen pää.

Syndrooman selvittyä tutkimukset vähenivät ja vuosien mittainen epätietoisuus tuli päätökseen.

– Diagnoosin saaminen helpotti, vaikka sitä pelkäsinkin. Sen avulla pystyi suunnittelemaan tulevaisuutta vähän paremmin, Riitta sanoo.

Sofia pärjäsi perhepäivähoidossa avustajan voimin ja perheen tilanne asettui vihdoin uomiinsa. Äidistä tuntui, että hänellä oli taas aikaa ja jaksamista myös vanhemmille lapsilleen.

Riitta sopeutui ajan myötä tilanteeseensa, mutta ympäristö ei ollut vielä valmis. Hän alkoi törmätä erilaisiin ennakkoluuloihin heti Sofian syntymän jälkeen. Silloin kun Sofia oli vielä vaunuissa, ihmiset tulivat kiinnostuneina kurkkimaan pienokaista, mutta saattoivat kavahtaa kauemmas vauvan nähtyään.

Äitiä loukkasi myös se, kuinka kovaan ääneen ihmiset äimistelivät Sofian hidasta kehitystä. ”Eikö se vieläkään kävele”, Riitta sai kuulla toistamiseen.


Riitta muistaa erään kerran, kun hän oli kuuntelemassa Sofian kanssa esikoistyttärensä kuoroesitystä. Yhtäkkiä laulusta inspiroitunut Sofia innostui itsekin päästelemään korkeita ääniä. Pian Riitaan olalle koputettiin ja häntä kehotettiin ”viemään tuo ulos täältä.”

– Kehitysvammaisilla on oikeus olla siellä missä muutkin, mutta ympäristön vastaanotto on toisinaan todella raakaa.


Pian sen jälkeen, kun Sofia oppi kävelemään, törkeät kommentit levisivät parkkipaikoille. Vaikka tyttö liikkuu, hänen selkänsä ei kestä pitkiä matkoja. Siksi perhe on oikeutettu invapysäköintiin.

Riitan mukaan monet pysähtyvät katsomaan, millainen invalidi autosta mahtaa nousta. Kun autosta ei paljastu pyörätuolia, ihmisillä menee tunteisiin.

– Eräs mies kysyi, olemmeko varastaneet invakortin jostain. Toinen ihmetteli kovaan ääneen, miksi kävelevät pysäköivät invaruutuun.

– Se on sitä suomalaista kateutta, en keksi sellaiselle käytökselle muutakaan selitystä.


Nykyään Sofia on 17-vuotias aikuisuuden kynnyksellä oleva nuori nainen. Hän käy koulua ammattioppilaitoksessa ja iltapäiväkerhoa omaa nimeään kantavassa Sofiakylä-hoivakodissa, joka tarjoaa palveluita kehitysvammaisille ja erityistä tukea tarvitseville.

Vuonna 2010 toimintansa aloittanut Sofiakylä on yrittäjähenkisen Riitan ikioma taidonnäyte. Ajatus kehitysvammaisten parissa työskentelystä alkoi kyteä Riitan mielessä jo Sofian varhaisina vuosina.

Lopulta Riitta uskaltautui vaihtamaan päivätyönsä yrittäjyyteen, ja tänä päivänä Sofiakylä on kolmen yksikön mittainen menestystarina.

– Rakensin Sofiakylän, jotta tiedän, että Sofialla on joskus turvallinen paikka asua.


Riitta löysi rinnalleen myös uuden puolison – niin ikään hoiva-alan yrittäjän Jussin – jonka kanssa heitä yhdistää samanlaiset arvot. Pariskunta vihittiin Hämeenlinnassa keväällä 2017 ja siitä lähtien mies on ollut luonteva osa sekä Riitan että Sofian elämää.

Sofia asuu toistaiseksi vielä kotonaan yhdessä äitinsä ja Jussin kanssa, mutta muutaman vuoden kuluttua häntä odottaa paikka Sofiakylässä tai sen sisartalossa Sofiantähdessä.

– Vaikeinta tulee olemaan se, että otan omista opeistani vaarin, eli irrotan, kun on sen aika.


Onko sinulla erityinen selviytymistarina kerrottavanasi? Ota yhteyttä: erika.akman@iltasanomat.fi.

Kommentit

    Näytä lisää
    Kommentointi on päättynyt