Perhe

Viisihenkinen perhe muutti 46,5 neliön kaksioon: ”Yllätyin, miten paljon hyvää ahtaasti asumisessa oli”

Julkaistu:

Meidän Perhe & Vauva
Kolmessa kuukaudessa ehti huomata esimerkiksi sen, että 46 neliömetrissä on ihanan vähän siivottavaa, Sanna Sommers kertoo.
Kaksi huonetta ja keittiönurkkaus, yhteensä 46,5 neliömetriä.

Hiukan ahtaaltahan se kuulosti viisihenkiselle perheellemme, mutta sijainti ratkaisi.

Jouduimme muuttamaan omasta kodistamme putkiremontin alta pois, ja tärkeintä oli löytää väliaikainen asunto läheltä kotinurkkia, jotta lasten koulu- ja harrastusmatkat sujuisivat entiseen tapaan.

Omakaan kotimme ei ole suuren suuri, olemmehan ahtaasti asumisen ydinporukkaa: helsinkiläinen lapsiperhe. Keskimäärin suomalaisilla on asumisneliöitä yli 40, mutta pääkaupunkiseudulla ja muissa kalliin asumisen kaupungeissa perheet joutuvat valitsemaan joko neliöt tai sijainnin, koska harvalla on varaa molempiin. Meidän lähiökodissamme neliöitä on 17,3 per perheenjäsen – alle puolet suomalaisten keskiarvosta.
Mainos (Teksti jatkuu alla)
Mainos päättyy

Tilapäisasunnossamme oli vain 9,3 neliömetriä kullekin. Vähän hirvitti, mutta kolme kuukautta selviäisimme vaikka yhdellä jalalla seisten.

Yllätyin, miten paljon hyvää ahtaasti asumisessa oli.

Ihmiset mahtuivat hyvin

Oli huvittavaa huomata, miten pienessä tilassa perhe-elämä oikeastaan tapahtuu. Usein olimme muutaman neliömetrin alueella kaikki viisi: kaikki yhtä aikaa vessassa pesemässä hampaita, telkkarin ääressä kylki kyljessä tai jääkaapin ovella tungeksimassa tiiviisti kuin pingviinilauma. Mihin sitä tilaa oikeastaan tarvittiinkaan?

Toinen kaksion huoneista nimettiin lastenhuoneeksi. Sängyt aseteltiin kiertämään seinustoja, ja keskelle lattiaa läväytettiin iso matto, jolla oli kiva lätkiä lännen nopeinta tai rakentaa junarataa. Ikkunalauta valjastettiin kirjahyllyksi.

Huoneen jakaminen ei ollut 4-, 9- ja 12-vuotiaille mikään ongelma. Kuudesluokkalainen ehkä kesti sillä ajatuksella, että kyse on väliaikaisesta ratkaisusta, mutta varsinkin kuopus nautti kun sai nukkua isosisarusten kanssa samassa huoneessa.

Kolmosluokkalaista vähän mietitytti, kehtaako koulukavereita kutsua näin pieneen kotiin, mutta nopeasti selvisi, että huoli oli turha. Lasten kaverit mahtuivat kyläilemään, eikä kukaan pilkannut tai sanonut ystävyyttä irti pienen kodin takia.

Sukujoulua kaksiossa ei kyllä mahtunut järjestämään, mutta pienimuotoisemmat vierailut onnistuivat hyvin.

Viihtyminen ei ole neliöistä kiinni

Onpa teillä täällä kodikasta! Suunnilleen näillä sanoilla kommentoivat kaikki pikkukodissamme kyläilleet. Minikokoinen evakkoasunto kuulosti varmaan ajatuksena niin ankealta, että pääsi yllättämään, miten mukavan näköistä siellä oli.

Keittiön, olohuoneen ja vanhempien makuuhuoneen yhdistelmä sai kohottavan lempinimen Keltainen salonki, ja sinne mahtui yllättävän paljon: ruokapöytä, televisio, parisänky – jopa piano ja pari nojatuoliakin. Käytännössä huoneessa oli usein myös siivekäs pyykkiteline koko komeudessaan. Sohva ei mahtunut, mutta sänky kuorrutettiin päivisin päiväpeitolla ja tyynyillä sohvakäyttöön.

Lopputulos: viihtyisä, kotoisa, helposti lähestyttävä. Kaipasin omasta kodista aktiivisesti vain yhtä tavaraa, tiskikonetta.

Vähän tavaraa, helpompi elämä

Pienen asunnon ehdottomasti paras puoli oli siivoamisen helppous. Vähemmän tilaa, vähemmän tavaraa, vähemmän sotkua. Jos sotkua välillä tulikin, se oli nopeasti siivottu.

Kaksiossa oli myös helpompi perustella lapsille, miksi toivoisin perheen joulu- ja synttärilahjoiksi tavaravyöryn sijaan mieluummin aineettomia elämyksiä tai jotain ihan pientä.

Otimme mukaan vain ne tavarat, joita arvelimme oikeasti tarvitsevamme, mutta sekin on väkisin paljon tavaraa perheessä, jossa on koululaisia ja päiväkoti-ikäinen. Lokakuussa tarvittiin vielä lenkkareita, kumppareita ja kurahousuja. Tammikuussa oli toppapukukelit ja koulussa alkoi talviurheilukausi, eli luistimetkin piti olla.

Ilman tehokasta säilytystilaa homma ei olisi onnistunut. Kiitos ja ylistys vaatehuoneelle, jossa oli hyllyjä kattoon asti!

Ei tarvinnut kailottaa

Periaatteessa tiedän, että asioita ei pitäisi huudella huoneesta toiseen. Käytäntö on toinen juttu. Ruoka ei ehkä koskaan valmistuisi, jos aina keskeyttäisin tekemiseni ja kävelisin toisiin huoneisiin kertomaan lapsille, että pitää tulla syömään tai valmistautua lähtöön. Mutta myönnän, kailottaminen on ärsyttävää ja huono tapa.

Miniasunnossa tätä pulmaa ei ollut, koska olimme kaikki muutaman metrin säteellä kuitenkin. Normaali puheääni riitti hyvin.

Mutta: mihinkäs ne tavarat?

Kunpa voisin sanoa, että nyt olen valaistunut ja voimme heittää suurimman osan tavaroistamme pois. Se ei valitettavasti ole totta.

Konmarittaminen lapsiperheessä on oikeasti ihan hiton vaikeaa. Kun nuorimmalla ja vanhimmalla lapsella on ikäeroa kahdeksan vuotta, säilytettävää tavaraa kertyy pakostakin. Suksia, monoja, luistimia ja juhlakenkiä ei ole järkeä laittaa välissä kiertoon, koska ennen pitkää niitä tarvitaan taas.

Siksi meillä on kaikkia jalkineita joka koossa välillä 27–39 plus aikuisten koot. Viidettoista monot, viidettoista luistimet, viidettoista talvikengät, välikausikengät, juhlakengät…

Ratkaisimme pulman vuokraamalla varaston niille tavaroille, jotka eivät juuri nyt ole käytössä, mutta joita oikeasti vielä tarvitaan. Tavaroiden etsiminen täyteen ahdetusta varastokopista on hikistä piinaa, mutta sekin on tavallaan näkökulmakysymys.

Lasten mielestä varastohotelli pitkine käytävineen on kiehtova paikka.

– Voitaisko järjestää seuraavat synttärit täällä?

Lue lisää:

Lapsiperhe asuu 48 neliön hirsimökissä – ”Arjessa ei ärsytä mikään”

Kotihäpeä estää kutsumasta vieraita: ”En päästä ovesta sisään muita kuin lähimpiä ystäviä”

Lapsiperheen elämänmuutos: ”Luovuimme tavaroista, saimme aikaa toisillemme”

Kommentit

    Näytä lisää
    Kommentointi on päättynyt