Perhe

Kommentti: Minne katosi hiihto?

Julkaistu:

Ai hiihtointo laantunut viime vuosina? Höpsis, aikalaistodistan, että se katosi kansan yhteisharrastusten listalta jo talvella 1969.
Olipa onni syntyä suksisukuun. Lylyt lykättiin jalkaan saman tien, kun opin kävelemään.

Asuimme Etelä-Suomen rintamailla, joten ”työhiihtoon” ei meillä Järvisiä, Karhuja eikä Lampisia tarvittu. Parin kilometrin koulumatkan taitoin toki hiihtopäivinä halki naapurin pihan ja pikkumetsikön porkat viuhuen.

Muuten hiihtelimme kotipihassa ja retkillä. Autolla vaikka Nuuksioon, jossa parin tunnin metsälenkki isän auraamaa latu-uraa pitkin ja huipuksi eväshetki. Sen kruunasi isän saksalaisilta sotakavereiltaan saamasta viiden litran termospöntöstä kauhottu höyryävä hernesoppa.

Hiihtolomilla tulivat tutuksi Punkaharjun maisemat ja järvellä kiertävät ladut, sekä hotelli Finlandian keittiöön tarjoilutilasta vievä puheputki. Sinne Tapsan kanssa huutelimme tilauksiksi Kolme annosta kanankakkaa höystettynä enkelinpissalla! Se se oli lystiä, varsinkin, kun emme ikinä jääneet kiinni.
Mainos (Teksti jatkuu alla)
Mainos päättyy

Koska lapsuudenmuistot ovat armeliaita, suksi ei tökkinyt koskaan. Isä osasi tervata sukset nuotiolla ja vetää oikeanväriset Rexit pohjaan. Kerran kyllä meren jäällä hoksasimme, että pelkillä kanteilla potkien pääseekin kovempaa – ja keksimme siis luistelutyylin.

Välillä isä oli velvoitettu voitelemaan myös naapuruston kaverien sukset, olivathan hän ja äiti aitoja tunturisusia. Ennen perillisiä ja vielä meidän pieninä ollessamme he tekivät joka talvi kavereineen junareissun Lapin hangille.

Hiihtokilpailuissa menestyin, vaikka heti ensi luokalla hävisin nolosti yhdelle Tuulalle.

 

Ukilla oli iso lasikaapillinen valtavia hiihtopokaaleja ajalta Suomen itsenäistymisen molemmin puolin.

Ylpeänä esittelin ukille urheiluseuran kisoissa voittamaani lusikkaa, jossa oli kaiverrus III p.

Ukki kehaisi vain vaimeasti – olihan hänellä kotona iso lasikaapillinen valtavia hiihtopokaaleja ajalta Suomen itsenäistymisen molemmin puolin. Monessa luki ruotsiksi FBK I pris.

Kun 60-luvun alussa muutimme Kuopioon, ja tuli ensimmäinen poikalyseon hiihtourheilupäivä, ei ollut puhettakaan, ettei joka jannulla olisi ollut omia suksia. Ongelma oli selvittää, missä on se ”kaikkien kuopiolaisten tuntema” Punainen lato, jonne aamulla suksinemme pitäisi kerääntyä.

Samaan aikaan hiihdon hyytävä alamäki oli jo alkanut. Lukioon vaihdoin yhteiskouluun. Luokalla oli 6 poikaa ja 30 tyttöä. Meistä 6:lla ja heistä 15:llä oli sukset.

Lopuilla oli urheilutuntien ratoksi joko ”periodisia kipuja” tai ”ei omista hiihtovälineitä”.

Kahdeksannen luokan talvella 1969 laskin luokan hiihtäjättärien määrän yhden käden sormilla.

Moni meistä pojista sivakoi innolla vielä 70-luvun muovisuksikauteen, ohi kansanhiihtojen lopun 80-luvulla – ainakin Commodore 64:n Winter Gamesiin asti.

Vinkkaa osoitteeseen plus@iltasanomat.fi, mitä tavaraa tai asiaa kaipaat. Me etsimme tarinan.

Kommentit

    Näytä lisää
    Kommentointi on päättynyt