Perhe

Markus, 34, kuuli oikeasta isästään vasta, kun isä oli jo kuollut – säästyneet paperit kertovat karusta elämästä

Julkaistu:

Perhe
Lappeenrantalainen Markus, 34, sai selville, kuka hänen biologinen isänsä oli, juuri kun hänen lastensa äiti oli kuollut vakavaan sairauteen. Markuksen lapsuuskodissa vaiettiin väkivaltaisesta isästä, mutta omille lapsilleen Markus puhuu myös vaikeista asioista.
Oli loppuvuosi 2015. Lappeenrantalainen Markus, nyt 34, istui tietokoneen ääressä ja selasi henkilötietojaan väestörekisterin verkkopalvelussa. Aivan odottamatta tietokoneen näytöllä Markuksen silmiin osui jotakin, mitä hän epäili hetken ajan väestörekisterissä sattuneeksi virheeksi. Virhe oli vieras nimi hänen isänsä tietojen kohdalla.

Paitsi isän nimi myös hänen syntymäpäivänsä oli väärä. Kaiken lisäksi sivustolle oli kirjattu, että isä olisi kuollut paria vuosikymmentä aiemmin, mikä ei voinut mitenkään pitää paikkaansa. Markus pani merkille, että isäksi merkityllä miehellä oli sama toinen nimi kuin hänellä itsellään. Ehkä kyseessä ei kuitenkaan olisi virhe, hän ajatteli ja alkoi saman tien selvittää, mistä oli kysymys.

– Soitin heti velipuolelleni ja kysyin, oliko se totta. Hän kertoi, että on, ja että melkein kaikki perheenjäsenet tiesivät siitä, Markus sanoo.


Vähän ajan kuluttua Markus kysyi asiasta myös äidiltään, jolle asia oli vaikea. Äiti oli salannut asian pitkän aikaa. Markusta vaivasi, miksi lähestulkoon kaikki paitsi hän itse tiesivät hänen isästään.
Mainos (Teksti jatkuu alla)
Mainos päättyy

Selvisi, että Markuksen biologiset vanhemmat olivat naimisissa, kun Markus syntyi. Markuksen isä oli väkivaltainen, minkä vuoksi vanhemmat erosivat, kun Markus oli hyvin pieni, ja myöhemmin äidin uusi mies ryhtyi Markukselle isäksi. Markus pohtii, olisiko asia koskaan selvinnyt, jos väestörekisteriin ei olisi jäänyt merkintää biologisesta isästä.

Tieto isästä tuli muutenkin vaikeaan aikaan. Markuksen vaimo ja lasten äiti oli sairastunut muutamaa vuotta aiemmin etenevään ja kuolemaan johtavaan MS-tautiin. Entinen puoliso kuoli vain muutamia kuukausia ennen kuin Markus sai tietää isästään, ja Markus eli kahden ala-asteikäisen pojan yksinhuoltajana.

Markus ryhtyi etsimään isänsä sukulaisia ja perheenjäseniä.

– Aluksi minulla oli kova tiedonjano. Halusin tietää hänestä kaiken mahdollisen ja muodostaa oman mielipiteeni sen perusteella mitä tiedän, en sen perusteella mitä ihmiset sanovat minulle. Se on vaikeaa, koska ihminen on kuollut jo kauan aikaa sitten.


Hän löysi isänsä siskon, eli tätinsä, jolla ei ollut kaunista sanottavaa velivainaasta.

– Ensimmäinen asia, mitä hän sanoi oli, että isäni oli ihan paska jätkä.

Täti kertoi, että Markuksen isällä oli pitkä rikostausta, eikä mies ollut viettänyt aikuisiällään kovinkaan pitkiä aikoja vankilan ulkopuolella.

Markus alkoi tilata isäänsä koskevia papereita vankiloista ja Rikosseuraamuslaitokselta. Mieleen on piirtynyt kuva siitä, millainen ihminen biologinen isä oli ja millaista elämää hän eli.

Markuksen isällä oli kirjava rikostausta. 16-vuotiaana hän jäi ensimmäisen kerran kiinni varkaudesta, Markus kertoo. Rikollinen elämäntapa jatkui parikymmentä vuotta, vankilapapereista selviää. Isä sai tuomioita pääosin omaisuusrikoksista ja petoksista, mutta kertaalleen myös parituksesta. Markus on kuullut sukulaisilta, että isällä oli myös päihdeongelma, mikä selittää sitä, miksi isä teki omaisuusrikoksia.

Markus ei tiedä, miltä hänen isänsä näytti aikuisiällä. Sukulaiset olivat hävittäneet vuosien varrella kaikki isästä otetut kuvat. Eräältä sukulaiselta löytyi kuitenkin lapsuuskuva isästä. Koulussa otetussa potretissa liki valkohiuksinen poika istuu nojatuolilla. Myös Markus on vaaleahiuksinen. Kasvatti-isä on tummempi, Markus kertoo. Poika hymyilee kuvassa leveästi. Yllä on puku, kaulassa solmio.

– Ennen kuin sain tietää koko asiasta, sanoin, että onkohan isäni ollut posteljooni tai olenkohan vaihtunut sairaalassa. Sanoin sitä pitkään ennen kuin sain tietää. Tuollaisen salaisuuden vaistoaa.


Lapsuuskuvia säilyttäneelle sukulaiselle jäi talteen kuusi lautasta ja paperinivaska, jossa oli pidätysmääräyksiä ja vanha isän nimellä varustettu pankkikortti. Markus sai nivaskan ja lautaset perinnöksi.

– Ne olivat ihan hyödyllisiä ja papereita oli kiva lukea. Todistukset olivat mielenkiintoisia.

Peruskoulun alaluokilla todistus on vielä hyvä, mutta numerot, eritoten käytösnumerot, laskevat sitä mukaa, mitä ylemmille luokille Markuksen isä siirtyi. Todistusten takasivuilla on merkintöjä huonosta käytöksestä.

Markus ei ole varma, olisiko halunnut tuntea isäänsä. Varmasti hän olisi ainakin halunnut tavata miehen.

– Se on ihan selvää. Olisin varmaan halunnut nuorempanakin. En tuomitse ihmisiä suoralta kädeltä. Vaikka joku tekisi pahoja tekoja, se ei tarkoita, että olisi läpensä paha.

Isä oli väkivaltainen Markuksen äitiä kohtaan silloinkin, kun vaimo oli raskaana, Markus kertoo. Kun Markus syntyi, napanuora oli kiertynyt kaulan ympärille ja päälaki oli hiertänyt kohdun seinämään niin pahasti, että iho oli rikki. Ehkä lapsi reagoi vatsassa rauhattomiin oloihin, joissa äiti eli, Markus aprikoi.

– En ole samaa mieltä siitä, että asia piti salata. Ymmärrän, että se piti salata lapsena, jotta minua voisi suojella isältä.

Kun Markuksen vanhemmat olivat eronneet, isällä ei Markuksen mukaan ollut tapaamisoikeutta lapseensa, Markus kertoo. Kun Markus oli pieni, hänelle ja hänen isälleen oli sovittu tapaaminen kaupungin keskustassa. Yhteydenpito loppui, sillä isä nappasi yllättäen pojan syliinsä ja lähti juoksemaan pakoon. Kuolinpäivä ajoittui vuodelle, jona Markus täytti 14 vuotta.


Isän tausta ei ole järkyttänyt Markusta. Hän ei myöskään ole perheenjäsenilleen vihainen siitä, että asia salattiin. Enimmäkseen hän on pettynyt.

– Ajattelen, että salaaminen on kykenemättömyyttä olla aikuinen tilanteessa. Asiasta olisi voinut kertoa viimeistään siinä vaiheessa, kun täytin 18.

Markus sanoo, että nyt tuntuu kuin palaset olisivat loksahtaneet paikoilleen, vaikkei hän koskaan tuntenutkaan isäänsä.

– Minulle sanottiin, että koskaan ei vain tullut sopivaa tilannetta kertomiselle. Sanoin, ettei sellaista tulekaan. En tiedä, olisiko äitini valinnut kertoa siitä silloin, kun menee hyvin vai silloin, kun asiat ovat huonosti. Olisiko hän halunnut pilata hyvän hetken vai tehdä huonosta vielä pahemman.

– Ymmärrän kyllä heidän ratkaisunsa, mutta en itse tekisi niin.

Markus on puhunut omille lapsilleen vaikeista asioista pakostakin. Lapset tiesivät jo hyvin nuorina, ettei heidän äitinsä elä kauaa. Markus hoiti puolisoa ja pieniä lapsia pääosin yksin viiden vuoden ajan, kunnes vaimo vietiin hoitokotiin, missä hän myös lopulta kuoli.


Markus kertoi lapsilleen rehellisesti, mitä oli tapahtumassa. Viimeisen vuoden aikana lasten äidin muisti heikkeni. Kun lapset vierailivat äitinsä luona, äiti unohti nopeasti, että lapset olivat käyneetkään vierailemassa.

– Aika oli pitkä. Kuolema oli rankka ja toisaalta vapauttava.

Avoimuudesta on ollut apua. Markus on käynyt puhumassa kokemuksistaan ammattilaisten kanssa. Nykyään hän puhuu menetyksestä poikiensa kanssa silloin, kun lapsilla on jotakin kysyttävää äidistään. Perhe on tiivis.

– Me kolme olemme oikeastaan yksikkö.

Koska arki oli vuosikausia yhtä suoriutumista, Markus ei jaksa olla kovin huolissaan yksittäisistä asioista.

– Ihmiset murehtivat kaikista pienistä asioista. Asioihin ei voi vaikuttaa, murehtiminen ei kannata.

Viime vuosina energia on muutenkin kulunut yksinhuoltajaperheen arjen pyörittämiseen, ja hän pikemminkin iloitsee pienistä asioista.

– Yhtenä päivänä löysin hyvän pyykkitelineen, ja tulin siitä tosi iloiseksi, Markus nauraa.

IS on tutustunut Markuksen asiakirjoihin isästään.

Oletko sinä löytänyt sukulaisesi tai tutustunut perheenjäseneesi vasta aikuisiällä? Onko perheessäsi ollut salaisuuksia?Ota yhteyttä, ja kerro tarinasi: karoliina.paananen@iltasanomat.fi. Asiasta lähetettyjä sähköposteja ei julkaista sellaisenaan, vaan toimittaja saattaa ottaa sinuun yhteyttä myöhemmin.