Perhe

Kommentti: Kolmen sukupolven taloudesta ei tulisi nykypäivänä yhtään mitään, kun sekä lapset että vanhukset ällöttävät

Julkaistu:

Yhteisasuminen
Ennen kolme sukupolvea asui sovussa samaa taloa, nyt avuton lapsi ja etenkin vanhus etoo ja ällöttää. Kuolaavia reliikkejä ei kaivata ruokapöytään tekareitaan louskuttamaan, kirjoittaa freelance-toimittaja Pirkko Seppi.
Ihan liian usein saa lehdestä lukea, kuinka rappukäytävään leviävän hajun perusteella on löydetty kotiinsa menehtynyt ikäihminen. Kun henkilöllisyys on selvitetty, viranomaiset tavallisesti löytävät vainajalle etäisiä ja joskus myös läheisiäkin sukulaisia.

Siinä mahdollisten perintöriitojen tiimellyksessä nämä usein muistavat moittia yhteiskuntaa ja sosiaaliviranomaisia siitä, että meillä ei ihmisistä pidetä huolta. Niin vaan saa yksinäinen ihminen kenenkään tietämättä kuolla onnettomana kotiinsa.

Herää kuitenkin kysymys, etteikö näitten poikien, tyttärien tai sisarusten mieleen juolahda, että heilläkin voisi olla jotain vastuuta tapahtuneesta. On ehkä tiedetty sukulaisen elävän yksinäisenä ja huonokuntoisena omissa oloissaan.

Asia ei kuitenkaan ole sen vertaa vaivannut tai kiinnostanut, että olisi soiteltu, kysytty kuulumisia ja ehkä piipahdettu kylässäkin. Vastuu vanhoista ja yksinäisistä on sysätty niin täysin yhteiskunnalle, ettei kukaan edes kanna huonoa omatuntoa näitten yksinäisinä menehtyneitten vainajien takia.


Ennen sentään oli toisin. Perheet olivat yhtenäisiä, eikä lähiomaisia saati vanhempia niin vaan unohdettu. Eikä heitä ainakaan maaseudulla sysätty syrjään elämänmenosta.
Mainos (Teksti jatkuu alla)
Mainos päättyy

Kolmen polven perhekunnat olivat tavallisia. Kun isännyys vaihtui ja poika perusti perheen, vanha pari rakensi oman vaarinpirtin. Jos ei siihen ollut varaa, oli talossa kuitenkin yleensä sen verran tilaa, että joku huone voitiin sisustaa vaarinkammariksi.

Vaari tuprutteli kessupiippuaan olkipatjasängyllä

Omasta lapsuudestani muistan, kuinka enoni perheessä pienen rengintalon peräkamari oli pyhitetty vaarinpirtiksi. Eikä vaaria koettu vaivaksi tai hyljeksitty. Kun joku toi taloon konjakkipullon, annettiin vaarinkin maistaa ja ihmetellä, että mitenkäs on tämä marjamehu näin hapannutta. Vaari tuprutteli kessupiippuaan olkipatjasänkynsä laidalla istuskellen.

Ja kaikki arjessa sujui. Hygieniakin hoitui, kun reipasotteinen miniä, karjakkona toimiva Alli kuurasi vaarin lauantaisin saunassa siinä missä muutkin avuttomat. Ja kammariin paistoi kaunis iltarusko. Ainakin pienestä maalla kesää viettävästä lapsesta tuntui, että vaarinkammarissa vallitsi turva ja rauha ja vaari oli kunnioitettu perheenjäsen.

Tietenkin vanhojen hyvien aikojen muisto saattaa olla harha ja illuusio, eikä tämä maalla kovin yleinen ja normaali syytinkikäytäntö aina ollut kaikille osapuolille kovinkaan auvoista. Pentti Haanpään Jutut-kokoelmasta on lähes parhaana jäänyt mieleen Vanha emäntä.
Mainos (Teksti jatkuu alla)
Mainos päättyy

 

Mummon sussu rysähtäisi pöntölle päristen ja paukkuen, ja voi sitä aromia ja lemua, kun vessan ovi vihdoin aukenisi.

Siinä katkera, syrjäytetyksi ja tarpeettomaksi itsensä kokeva vanhaemäntä purkaa kiukkuaan, turhautuneisuuttaan ja pahaa mieltään toiseen yhtä osattomaan: huutolaispoikaan, joka käy ryyppäämässä piimää tuopista pirtin pöydältä. Vanhaemäntä yrittää saada ilkkuvan nulikan käsiinsä mutta ei pärjää nopsajalkaiselle pojalle. Uskottava ja murheellinen kuvaus siitä, miten vähän ihmiset välittävät toisistaan. Eivät löydä vähäosaiset edes toisistaan lohtua.

Ainakin maaseudulla taitaa olla vielä jonkin verran kolmen sukupolven perheitä. Jos ei enää elellä vaarin/muorinkammareissa, kuitenkin samassa pihapiirissä voidaan asustella, jos sukupolvenvaihdoksen yhteydessä on tilan vanhalle isäntäparille rakennettu syytinkipirtti. Joskus sekin voi tuntua liian likeiseltä asumiselta näinä yksityisyyden aikoina.


Tiedän parikin paikkaa, joissa sukupolvet on niin toisiinsa tuskastuneita, että hyvä kun moikataan pihalla ohi kulkiessa. Isällä ja pojalla voi olla tilanhoidosta eriävät mielipiteet, ettei saman pöydän ääreen enää sovita.

Omaishoitajia kyllä on, mutta omaishoitaja on tavallisesti puoliso. Tuntuu ettei kukaan nuoripari enää suostuisi ottamaan asuntoonsa jotain muori/vaariparkaa häiriköimään.

Voin kuvitella, millaisia kommentteja vihjaus siihen suuntaan herättäisi. Sehän tupakoi ja haisee, ramppaa vessassa alinomaa, lotraa vettä, sottaa keittiössä, laittaa käryäviä pöperöitä eikä siivoa jälkiä.

Elämä on nykyään niin steriiliä ja desinfioitua, ettei siihen oikein sovi avuttomien raadollisuus ja fyysisyys. Avuton lapsi ja etenkin vanhus etoo ja ällöttää.


Jos anoppi kuvittelee pääsevänsä syytingille ja ehdottelee miniälleen, että teillähän on nyt jäänyt tyhjäksi nuo lastenhuoneet, niin miniä kyllä pelästyy. Äkkiä hän muistuttaa miehelleen, ettet sitten vaan rohkaise mitenkään sitä kuolaavaa reliikkiä. Sitä nimittäin ei kyllä oteta meidän ruokapöytään tekareitaan louskuttamaan.

”Eikö sulla Pirkko-mummo ole ollenkaan miestä?”

Pojallani on monimutkainen uusioperhe: on isää, äitiä, veljeä, sisarta, mummoa ja vaaria, puolikkaita ja täysiä ja nykyisiä ja entisiä, ja monenlaisia pariskuntavirityksiä. Pieni pojantyttäreni jossain perhejuhlissa kysäisi minulta osanottavalla äänellä: ”Eikö sulla Pirkko-mummo ole ollenkaan miestä?”

Ei vakituista, jouduin vastaamaan. Joitain hamppareita aina kesäisin tarttuu lavatansseista matkaan.

Kuvittelin että jospa asuisin syytingillä pojan isossa talossa ja toisin poikaystävän yökylään. Siinä aamulla vessajonossa sitten töihin lähtevät miniä ja poika ja kouluun lähtevät lapset kiroilisivat, kun mummon sussu vihellellen ajaisi partaa ja vielä rysähtäisi pöntölle päristen ja paukkuen, ja voi sitä aromia ja lemua, kun vessan ovi vihdoin aukenisi.

Hygienia, ruumiin toiminnot, kaikkinainen raadollisuus on näinä ankeina aikoina jotenkin tabuja. Vieraitten ihmisten fyysisyys on tässä steriilissä kulttuurissa noloa ja häpeällistä. Keittiötä, vessaa ja kylppäriä ei haluta jakaa kuin ydinperheen kesken.

Toista se oli ennen. Isoissa taloissa istuttiin aamusella kuusireikäisessä huussissa ja vaihdettiin kuulumiset. Saunoihin mahtui koko talon sakki samaan aikaan. Ja ruokapöytään sopi puoli kylää.

Tapaus olisi skandaali muslimiyhteisössä

Muslimikulttuurissa ymmärtääkseni vanhempaa sukupolvea ei vierasteta vaan kunnioitetaan. Arvomaailma on muutenkin toki erilainen. Elämä on perhekeskeistä. Perheenjäseniä suojellaan ja varjellaan, heistä välitetään ja pidetään huolta. Meistä voi näyttää siltä, että onnettomat hunnutetut naiset elävät näkymättöminä pakkopaidassa kotiinsa sidottuina vailla oikeuksia.

Toisaalta muslimimies pitää vanhempiaan suuressa arvossa, ja äiti on erityisen kunnioitettu henkilö, jonka mielipiteitä kysytään ja kuunnellaan. Matriarkkaa totellaankin. Arvonsa ja valtansa tietävä äiti asuu usein lopun ikänsä poikansa perheessä.

Mitähän kunnon muslimipoika mahtaa ajatella lukiessaan lehdestä, kuinka taas on löydetty 85-vuotias nainen kuolleena yksin yksiössään? Tapaus on huomattu vasta kun maksamattomia laskuja ja karhukirjeitä on alkanut karttua. Vainajan poika syyttää sosiaaliviranomaisia heitteillejätöstä.

 

Jos anoppi kuvittelee pääsevänsä syytingille ja ehdottelee miniälleen, että teillähän on nyt jäänyt tyhjäksi nuo lastenhuoneet, niin miniä kyllä pelästyy. Äkkiä hän muistuttaa miehelleen, ettet sitten vaan rohkaise mitenkään sitä kuolaavaa reliikkiä.

Uutista lukiessaan kunnon muslimimies varmaan ihmettelee, miten kunniaton ja välinpitämätön poika. Millaisia piittaamattomia raakalaisia tässä maassa oikein asustaa? Eivätkö suomalaiset ollenkaan välitä läheisistään? Tapaus olisi skandaali muslimiyhteisössä ja pojalle suuri häpeä, jos omille vanhemmille jotain tällaista tapahtuisi.

Mutta robotithan tulevat kohta. Parinkymmenen vuoden päästä varmaan jokin muovinukke käy lusikoimassa vellin suuhuni ja pyyhkimässä takapuoleni, ja se myös ilmoittaa viranomaisille, kun henki on lähtenyt. Sitä odotellessa kannattaa pitää huolta kunnosta.

Kommentit

    Näytä lisää
    Kommentointi on päättynyt