Hanna menetti miehensä äkillisesti – Kimmosta jäi jälkeen vain hoitajan ojentama muovipussi

Julkaistu:

Hanna Ikosen ja hänen Henry-poikansa elämältä meni pohja vuonna 2010. Vasta viisi vuotta myöhemmin äiti ja poika pystyivät puhumaan yhdessä surustaan.
Se oli ihan tavallinen ilta. Kimmo jäi virkeänä tietokonepöydän ääreen kodin aulaan, kun hoitajana työskentelevä Hanna lähti yövuoroon. Varhain aamulla Kimmoa ei enää ollut. Hannalle jäi puolisostaan kuvainnollisesti vain hoitajan ojentama muovipussi.

”Siihen oli kerätty mieheni vaatteet ja hänen mukanaan olleet henkilökohtaiset tavarat. Muistan, kuinka muovipussi painoi. Kuin se olisi täytetty jollakin todella raskaalla, liian raskaalla minun kantaa. Tuohon muovipussiin oli kylmästi ja ennalta arvaamattomasti paiskattu koko minun elämäni.”

37-vuotias Kimmo Raatikainen menehtyi sydänkohtaukseen. Kimmo oli valittanut illalla 15-vuotiaalle pojalleen Henrylle niskasärkyä ja ahdistusta. Aamuyöllä Kimmo oli herännyt niskakipuihin ja soittanut itse ambulanssin. Poikaa rauhoitellakseen isä oli ehtinyt huikata vielä ambulanssista tutun Kummeli-sketsin mukaisesti ”Ei tässä mitään. Perintöä odotellessa”.

– Onneksi Kimmo oli elossa siihen ambulanssiin. 12 kilometriä kotoa oli vasta ensimmäinen elvytystilanne, 35-vuotiaana leskeksi jäänyt Hanna sanoo hiljaa.

Ambulanssia odotellessa Henry soitti äidilleen ”isin olevan hirvittävän kipeä”. Hanna tajusi oireiden viittaavan sydänkohtaukseen, mutta yritti rauhoitella poikaa ja pyysi tätä nostamaan isän jalat ylös. Hanna soitti työnantajalleen ja kertoi lähtevänsä sairaalaan. Hannalla pyöri päässä vain mielikuva siitä, että Kimmo makaisi Oulun yliopistollisen sairaalan päivystyksen käytävällä sängyssä ja mietti, mitä tavaroita hänelle pitäisi viedä.

Hannan saapuessa sairaalan pihaan hän näki tutun ambulanssikuskin myötätuntoisesta katseesta tilanteen vakavuuden. Kun Kimmoa elvytettiin sairaalassa, Hanna kuvailee oloaan epätodelliseksi. Hän katsoi kaikkea ylhäältä alas, ulkopuolisena aivan kuin olisi joutunut päähenkilöksi elokuvaan, jossa ei tahtonut olla.

Lääkärit kerääntyivät Hannan ja tämän tueksi tulleen äidin ympärille ja kertoivat tehneensä kaikkensa, mutta valitettavasti ”Kimmo on nukkunut pois”. Shokkitilassa Hanna huusi ja itki lääkäreille, miten nämä pystyvät väittämään tuollaista, koska se ei ole totta. Hoitaja esitti surunvalittelunsa ja ojensi Kimmolta jääneet tavarat.

– Yhtäkkiä olen siinä muovikassi kädessä ja se on ainoa, mitä mulla on jäljellä.

Elämä pimeni. Pari oli ollut yhdessä 20 vuotta ja kasvanutt ”pennusta asti yhteen”, kuten Hanna kuvailee. Henry syntyi Hannan ollessa 19-vuotias ja Kimmon 21-vuotias.

– Ihastuin Kimmon luonteeseen. Hän oli tosi hyvä ihminen ja kiltti.


Hanna kulki seuraavat päivät usvassa. Kotiin tuntui pahalta mennä. Varsinkin, kun pihalla odotti jokkisauto, jolla Kimmon olisi pitänyt seuraavana päivänä kilpailla Oulaisissa, josta perhe oli varannut vuokramökin. Hanna alkoi vihata autoa, sillä se muistutti häntä menetyksestä. Vieraita tuli ottamaan osaa, mutta leski katsoi kaikkea ulkopuolelta.

– Sitä alkaa toimia kuten kone. Mulle tuli sellainen hätä, että pakko saattaa kunnialla tämä loppuun. Ajattelin Kimmoa, että se pääsee haudan lepoon. Se oli se voima, joka vei eteenpäin.

Hanna värjäsi hiuksensa mustaksi. Niin äiti kuin poikakin vetäytyivät surussaan omaan maailmaansa.


– Mä en halunnut lisätä Henryn tuskaa sillä, että se näkee kuinka paha mun on olla. Henry kärsi ja minä esitin urheaa äitiä. Se johti siihen, että kun suru oli niin voimakkaasti täällä, menimme toisistamme etäämmälle.

Hanna halusi lähteä töihin mahdollisimman pian, jotta pääsisi pois kodista ja omista ajatuksista. Henry taas sulkeutui omaan huoneeseensa ja kuunteli uudestaan ja uudestaan Arttu Wiskarin Mökkitietä. Hanna vihasi kappaletta, joka muistutti heidän entisestä elämästään. Henrylle taas kappale antoi lohtua ja voimaa, koska se oli muisto isästä.

– Kun aikaa kului ja lähdin töihin, mun oli hirveän ahdistavaa olla täällä kotona. Alkushokki oli mennyt ohi ja hain lohdutusta muualta.

Hanna viihtyi ulkona tuttujensa kanssa ja pakeni alkoholilla suruaan. Hän kuvitteli menneiden asioiden vain pyyhkiytyvän pois mielestä. Tuska iski joka kerta, kun Hanna palasi kotiin todellisuuteen.

Äiti ja poika saivat lopulta apua terapiasta. Hanna suomii yhä itseään siitä, että yritti olla vahva eikä ottanut heti apua vastaan. Kolme vuotta myöhemmin elämään tuli Hannan nykyinen aviomies Jarmo. Vaikka ajatus toisesta miehestä tuntui alkuun pahalta, Hanna tiesi Kimmon halunneen, että hän jatkaisi elämäänsä.

– Pystyin katsomaan asioita eri lailla eikä suru ollut enää päällimmäisenä.

Ensimmäinen käynti yhdessä Kimmon haudalla jää loppuelämäksi Hannan mieleen. Jarmo otti lakin päästään, katsoi hautakiveä ja sanoi:

”Lepää rauhassa, minä pidän Hannasta ja Henrystä huolen.”

Uusi aviomies lähensi äidin ja pojan välejä. Tätä nykyä 21-vuotias Henry työskentelee rekkamiehenä Jarmon yrityksessä.

Eräänä iltana Hanna pyysi jo pois muuttaneen Henryn takaisin kotiin käymään. Vasta silloin – viiden vuoden jälkeen – he pystyivät puhumaan isän kuolemasta.

– Se oli niin vapauttava ilta ja meidän väliltämme lähti kaikki pois. Sain lapseni takaisin, Hanna kiittää.

Sinä iltana he kuuntelivat yhdessä Arttu Wiskarin Mökkitien ja itkivät.

”Puhuimme kaikki asiat auki ja se oli todella helpottavaa. Muistelimme myös entistä elämäämme ja jopa nauroimme välillä hyville muistoille. Suojamuuri oli murtunut väliltämme viimein. Oli kuitenkin raskasta tajuta tilanne ja se, mitä Henry oli kokenut ja kuinka hän oli yrittänyt selvitä elämässään. Kaiken päälle hän oli halunnut näyttää minulle, kuinka hyvin hän selviää tästä kaikesta.”

Äiti halusi järjestää pojalleen yllätyksen ja ilmoitti heidät mukaan SuomiLove-ohjelmaan. Jouluaattona esitetyssä koskettavassa jaksossa Arttu Wiskari saapui heidän kotipihalleen ja esitti Henrylle niin tärkeän Mökkitien.


– Arttu tuli esiin, kun me käveltiin käsi kädessä pihalle ja kaksi tuolia oli valmiina keskellä pihaa. Se oli Henrylle kyllä niin mahtava kokemus. Ja mulle itselle, että saatiin käydä läpi yhdessä raskas kokemus, josta emme olleet voineet puhua vuosiin. Se oli hirveän riipivä päivä, kun haavat aukesivat, mutta silti niin yhdistävä päivä, Hanna kertoi IS:lle joulukuussa.

Tätä nykyä ensiapukouluttajana työskentelevä Hanna Ikonen kirjoitti tarinastaan kirjan Pieni pala taivasta, jonka toivoo antavan voimaa muille ja rohkaisevan siihen, että vaikeistakin asioista voi selvitä. Surussaan häntä on lohduttanut koko ajan myös se, että mitään asiaa ei jäänyt selvittämättä Kimmon kanssa.

– Meillä oli sellainen suhde, että meillä oli hirveän hyvä olla yhdessä. Se on kantanut mua eteenpäin tässä. Tunnettiin toisemme niin hyvin, että tiesin, miten hän olisi halunnut minun toimivan. Ja Kimmo olisi halunnut minun jatkavan elämää.

Kommentit

    Näytä lisää
    Kommentointi on päättynyt