Professori Laura Kolben kotona Helsingin Kruununhaassa on vanha kirjoituskone. Sen hänen äitinsä Pirkko Kolbe osti Lontoosta 1952. Hän oli päättänyt ryhtyä sanomalehtinaiseksi ollessaan Englannissa piikomassa.
Hänestä tuli toimittaja, tunnettu pakinoitsija Pii Kolbe, joka työskenteli Helsingin Sanomissa 1966–1993. Sunnuntaisin ilmestyneet nimimerkki Piin pakinat alkoivat pikkusutkautuksella, joista muodostui käsite, Kympin huuli.
”Heitäs huuli, sanoi patologi toiselle ruumiinavauksessa.”
Yhteiskunnallisissa kolumneissa korostettiin muun muassa naisen oikeutta ansiotyöhön. Pakinat nousivat työpaikkojen kahvitaukojen puheenaiheiksi.
– Iltaisin äidin puhelin soi jatkuvasti, kun lukijat soittivat. Hän irrotti aina yöksi töpselin seinästä. Äiti oli kuin näyttelijä. Hänellä oli yleisö, Laura Kolbe muistelee.
Monet kustantajat pyysivät Pii Kolbelta muistelmia, mutta niitä ei koskaan tullut.
– Puhuimme äidin kanssa, että voisimme kirjoittaa kirjan yhdessä.
Se jäi tekemättä. 76-vuotias Pirkko Kolbe kuoli 2008. Hän sairasti keuhkoahtaumaa.
Äiti antoi kaksi elämänohjetta: ei saa etuilla ja jos joku käy kimppuun, niin potkaise.
HILJATTAIN ilmestyneessä teoksessaan Nykyajan nainen (Kirjapaja) Laura Kolbe kirjoittaa äitinsä elämästä ja urasta.
– Kirjan perusviesti on lahjakkaan naisen tarina, joka oli menestystarina kaikesta huolimatta. Äidin elämä liittyi modernin Suomen nousuun.
Tytär muistaa äitinsä boheemina ihmisenä, jolla oli hyvä brittiläinen huumorintaju ja kyky nauraa itselleen.
Äidillä oli laajat sosiaaliset verkostot ja rouvaspiirejä, joihin kuului hyvin koulutettuja naisia opettajista toimittajiin ja lääkäreistä suurlähettiläiden puolisoihin.
– Äiti ei tuntenut vetoa asettua kotirouvarooliin. Äidin kohdalla boheemius oli myös intellektuaalista vallitsevia poliittisia ja kulttuurisia virtauksia vastaan.
60-luvulla koko aikakausi lähti siitä, että kritisoidaan instituutiota: kirkkoa, koululaitosta, puolueita ja talvisotakuvaa, koko valkoisen Suomen arvomaailmaa.
– Äidille kasvoi voimakkaana epäsovinnaisuus. Hän ei halunnut toimia niin kuin hänen sosiaalisella taustallaan odotettiin. Porvarillinen yhteiskunta ylläpiti äidin mielestä tekopyhää ja kaksinaismoralista kulttuuria. Hän halusi ajatella eri tavalla kuin valtavirta.
Laura Kolbe ihaili äitinsä laaja-alaisuutta ja lukeneisuutta. Jossain vaiheessa tuli torjuntavaihe, kun tuli oma perhe ja ammatti. Äiti ja tytär olivat harvemmin tekemisissä, varsinkin niinä 90-luvun vuosina, jolloin Laura asui perheineen Amsterdamissa.
– Kun äiti kuoli yllättäen, se oli tiukka paikka. Huomasin, miten tärkeää hänen läsnäolonsa ja tukensa oli ollut. Juttelimme paljon elämästä.
Oli yksi asia, joka oli tabu. Se oli äidin alkoholinkäyttö. Pii Kolbe oli pitkään kohtuukäyttäjä, mutta 70-luvun puolivälissä juominen repesi. Laura asui silloin vielä kotona.
– Pystyimme puhumaan kaikesta lukuun ottamatta siitä, miksi Jeppe juo. Vaikka siitä yritettiin keskustella, vastaukset jäivät saamatta. En tiedä, puhuiko hän siitä ystäviensä kanssa, mutta ehkä tämä on asia, jota ei jaeta lasten kanssa.
– Äidin kuolema laukaisi kipeitä tunteita. Sen jälkeen minulta avautuivat lukot ja tuli tarve käsitellä asioita. Ehkä se kertoo siitä, miten tärkeä äitisuhde kuitenkin perheessä on.
Pirkko Heikkilä ylioppilaana 1951.
NAISTEN juomisesta ei tuolloin puhuttu. Laura Kolbe sanoo, että alkoholi kuului olennaisesti toimittajan ammattiin. Juomiseen ikään kuin joutui tempautumaan mukaan.
– Se on aikakausi-ilmiö, joka pitäisi oikeasti tutkia. Suomalaisen yhteiskunnan alkoholisoituminen, joka liittyi myös kaupungistumiseen ja keskioluen vapautumiseen.
”Äiti ei juonut minun ja veljeni nähden. Asiaan kuului salassa tissuttelu ja kaapissa juominen. En tiedä, oliko siinä mukana häpeää.
60-luvun vallankumous pyyhki altaan pois siveyden ja tekopyhyyden, joka liittyi raittiusjuttuihin. Punaviini oli tämän naisjoukon identiteetin lähde. Se oli sukupolvijuttu.
– Kun työt oli tehty, toimituksessa syötiin grillikanaa ja avattiin punaviinipullo. Siinä oli mukana paljon sosiaalisuutta. Leimallisesti 60- ja 70-lukulaisen vapautuneen naisen symboli on punaviinipullo.
Pii Kolbe oli juopuneena hauska ja sosiaalinen. Ilta eteni kotona saman kaavan mukaan. Yhtäkkiä äiti lähti nukkumaan.
– Äiti ei juonut minun ja veljeni nähden. Asiaan kuului salassa tissuttelu ja kaapissa juominen. En tiedä, oliko siinä mukana häpeää. Voi olla, että oli.
Työnsä Pii hoiti esimerkillisesti. Lapsen näkökulmasta pahinta oli voimattomuus, kun ei voinut tehdä mitään. Laura uskoo, että se on alkoholistin lapselle yleinen tunne.
– Nyt aikuisena olen ymmärtänyt, että vanhempiaan ei voi muuttaa. Ihmisillä on oma tahto ja oma valitsemansa polku, eikä varsinkaan lapsen mäkätyksellä muuta yhtään mitään.
– Halusin auttaa – ja autoinkin. Otin pikkupiikaroolin useammaksi vuodeksi. Ajattelin, että siivoan ja laitan tavarat järjestykseen, mutta eihän ne pysyneet. Siitä tuli voimattomuus ja riittämättömyyden tunne – ja kääntöpuolena turhautuminen. Kun tilanne jatkui useampia vuosia, ajattelin, että en voi enää jatkaa näin. Aika ei riitä ja hermot eivät kestä. Hankin hänelle ammattisiivoojan. Se tavallaan neutraloi tunnejännitteen välillämme.
Pirkko ja Boris Kolbe sekä Laura-lapsi ja auto Pohjois-Haagassa 1958.
LAURA Kolbe uskoo, että yksi syy äidin tissutteluun oli avioliitto. Suhde Boris Kolbeen oli ankea. Aviomies oli arvostettu idänkaupan asiantuntija. Pii oli moderni nainen, jolla oli tarve olla hyvä ammatissaan. Siitä tuli epäsopua.
– Faija oli jämäkkä ja itsekuria korostava ihminen, joka halusi kontrolloida ympäristöään. Isä oli siivoushullu, jolla oli ylikorostunut hygienia-ajattelu. Lika oli painajainen. Tästä tuli riitaa. Äiti ei mahtunut kodinhengetär-rooliin.
Se oli suuri rakkaus. Avioliiton ensimmäiset kymmenen vuotta olivat onnellista aikaa. Siitä kertovat äidin jäämistöstä löytyneet kirjeet 50-luvulta. Ne osoittavat, että on ollut hurjaa intohimoa.
– 60-luvun puolessavälissä isä sairastui aivokalvontulehdukseen ja joutui sairaalaan puoleksi vuodeksi. Äidin mukaan se muutti hänen psyykettään. Sairaalasta tuli ulos eri mies. Siitä alkoivat riidat.
Isä matkusti paljon idänkaupan takia. Jos hän oli kotona, äiti viihtyi töissä iltamyöhään. Lauraa ja hänen puolitoista vuotta vanhempaa veljeään ei kuitenkaan laiminlyöty. Äiti teki ruoan puolivalmiiksi aamulla. Hänelle oli kehittynyt hyvin voimakas velvollisuudentunne.
– Kääntöpuolena on, että olen aika hyvä siivoamaan ja hyvä laittamaan ruokaa. Tiedän miten sälekaihtimet pestään hammasharjalla ja miten kynnyslaudat saadaan puhtaaksi.
Keskiluokkaiseen kaupunkilaiselämään kuului onnellisuusmuurin ylläpitäminen. Euroopan historian professorina Helsingin yliopistossa toimiva Laura Kolbe on käsitellyt teemaa kirjoissaan.
60- ja 70-luvuilla koti oli paikka, jossa kunniallisuutta näytettiin ja ristiriidoista vaiettiin. Kaiken piti näyttää hyvältä.
Lapsuuden virallinen perhekuva 1940-luvun puolessa välissä Lauri ja Anni Heikkilä ja tyttäret Pirkko ja Marja-Liisa.
TODELLISUUS oli toinen. Pikku hiljaa isä jäi yhteisiltä Sysmän mökkireissuilta pois. Kävi ilmi, että hänellä on toinen perhe.
– Isän toinen perhe oli sellainen, josta ei tiedetty paljon mitään. Isällä oli kaksi tytärtä, jotka olivat syntyneet 70-luvun alussa.
”Isä oli siivoushullu. Lika oli painajainen. Tästä tuli riitaa. Äiti ei mahtunut kodinhengetär-rooliin.
Isä oli elänyt salassa kahdessa maailmassaan. Äiti teki siitä lopun hakemalla eroa 1980.
– Äidin mielestä asetuin eron jälkeen isän puolelle. Minun mielestäni eron olisi pitänyt tapahtua paljon aikaisemmin. Jouduin kohtuuttomasti välien selvittelyyn, joka ei ole kauhean kivaa.
Laura tapasi isänsä toisen perheen vasta isän kuolinvuoteella 2015.
– Se oli isän tahtotila, että nämä kaksi perhettä pidettiin erillään eikä ollut mitään foorumia, missä oltaisiin voitu kohdata. Vasta viime metreillä, kun hän teki kuolemaa, kohtasimme Meilahden sairaalassa. Tutustuttiin luontevasti ja harmiteltiin, että vuosia on mennyt hukkaan. Yhteisestä isästä on sittemmin riittänyt puhuttavaa.
–Äidin kuoleman jälkeen meni kaksi vuotta ennen kuin pystyin tekemään viimeisen siivouksen ja tyhjentämään hänen asuntonsa. Pidin äidin kirjoituskoneen, Laura Kolbe kertoo.
PII KOLBE ei koskaan toipunut avioerosta. Hän oli katkera miehelleen loppuun asti eikä hankkiutunut uusiin suhteisiin, vaikka kiinnostuneita oli. Hän ei ollut enää valmis jakamaan kotiaan toisen kanssa.
– Luulen, että avioero oli äidin elämän suurimpia epäonnistumisia. Yritin teini-ikäisenä sanoa, että maailma on täynnä toisen ja kolmannenkin kerran avioituneita, mutta äiti ei ollut sitä mieltä.
Suosikkipakinoitsija joutui jäämään Helsingin Sanomista eläkkeelle 61-vuotiaana vuonna 1993, vaikka olisi halunnut jatkaa. Hän oli allekirjoittanut 60-luvulla työsopimuksen, joka velvoitti lähtemään tietyssä iässä.
– Eläkkeelle jääminen oli äidille kova juttu ja suisti hänet puoleksi vuodeksi masennukseen. Hän koki olevansa parhaassa työiässä.
Eläkkeellä hän huomasi, että sosiaalinen elämä oli ollut pitkälle sidoksissa asemaan suuren sanomalehden toimittajana.
Viimeiset kymmenen vuotta olivat hyvin onnellisia. Pii Kolbe palasi juurilleen nuoruutensa Kruununhakaan. Hän osti kaksion tyttärensä asunnon lähistöltä. Pii oli raitistunut ja lopettanut sikarinpolton. Elämä rauhoittui. Pii vetäytyi usein Sysmään huvilansa rauhaan ja keräsi kasveja.
– Äiti ryhtyi omalääkäriksi. Hän oli erittäin taitava. Luulen, että se lähti siitä, että hänen isoäitinsä oli luontaislääkinnän harrastaja ja äiti oli lapsena paljon siellä.
– Se oli hänelle jonkinlainen fiksaatio tämä droppien hakeminen. Siitä tuli elämää isompi asia. Jokaiseen vaivaan oli oma lääke ja oma yrttijuoma.
HYVÄ huumori piti pintansa loppuun asti. Feministinä tunnettu Pii piti 28-vuotiaan tyttärensä Lauran häissä puheen ja sanoi: Olen iloinen, että Laura on vihdoin päässyt naimisiin.
– Hänen mielestään koulutetut naiset nirsoilevat avioliittomarkkinoilla ja mitä vanhemmaksi tulee, sitä vaikeampaa puolison löytäminen on.
Pii Kolben vivahteikas elämä saa miettimään, olisiko tytär toivonut, että äiti olisi ollut onnellisempi. Se on Laura Kolben mielestä vaikea kysymys.
– Arvelen kyllä, että äidin työminä oli onnellinen ja tyytyväinenkin. Yksityisminässä oli monta ulottuvuutta ja osa niistä oli järjestyksessä: ystävyyssuhteet toimivat, suhteet sisareen, lapsiin ja lapsenlapsiin olivat hyvät, elleivät erinomaiset.
– Opin, että en voi säädellä, muokata tai asemoida äidin elämää toiveiden mukaan. Opin hyväksymään hänet sellaisenaan ja arvostamaan, että hän eli kuten itse lopulta tahtoi.