Vanhat kirjeet paljastivat Katarinalle isovanhempien natsimenneisyyden — ”Vaarini tiesi holokaustista” - Perhe - Ilta-Sanomat

Vanhat kirjeet paljastivat Katarinalle isovanhempien natsimenneisyyden — ”Vaarini tiesi holokaustista”

Katarina Baerin isovanhemmat Ortrud ja Gerhard Baer olivat natseja. Isoisän kirjeistä käy ilmi, että hän tiesi holokaustista. Miksi hän ei nähnyt muuta keinoa kuin hulluuden jatkamisen?

26.6.2016 9:25

Katarina Baerin lapsuudessa 70-luvun Tampereella oli vähän ulkomaalaisia. Katarina ja hänen sisaruksensa erottuivat joukosta, koska heidän isänsä oli saksalainen.

– Koulussa lasten oli helppo tarttua, että senkin natsit. Tietenkään en ollut eikä isänikään ollut.

– Tuntui kumminkin, että lasten huutelu ei ollut täysin perusteetonta. Se aiheutti häpeää. Ymmärsin, mitä natsit olivat tehneet.

Katarinan isä kertoi aina hyvin avoimesti perheensä historiasta. Jo pienestä pitäen Katarinalle oli selvää, että hänen isovanhempansa Ortrud ja Gerhard Baer ihailivat Hitleriä.

Ortrudin ja Gerhardin hääkuva, elokuu 1931.­

Isoisän uskottiin kuitenkin olleen tavallinen rivisotilas. Diplomi-insinööri Baer veti sodan aikana Puolassa ja Ukrainassa kaapeleita ja pystytti radio- ja puhelinmastoja. Ei hän voinut olla juutalaisten murhaaja.

KATARINA Baer oli vuosina 2009–2013 Helsingin Sanomien Berliinin-kirjeenvaihtaja. Tuona aikana hänessä heräsi halu tutkia enemmänkin omien isovanhempiensa tekemisiä. Tiesivätkö pastorin poika Gerhard ja opettajan tytär Ortrud, missä he olivat mukana?

Saksan valtionarkistosta löytyneen tiedon mukaan Gerhard Baer liittyi natsipuolueeseen jo 1932. Ennen sotaa hän toimi Berliinissä natsien vapaaehtoisena puoluevirkailijana tittelillä Politischer Leiter, poliittinen johtaja. Työpaikallaan sähköyhtiössä hän johti natsien ammattiliiton ryhmää.

– Vaietun selvittäminen eheyttää. Nyt tiedän kuka olen ja mistä tulen. Minulla ei ole mitään syytä kaunistella asioita.­

Isovanhempien kirjeenvaihdosta paljastui, että Gerhard Baer tiesi juutalaisten kansanmurhasta.

– Kun luin kirjeitä, olin järkyttynyt isoisäni lähes uskonnollisesta natsivakaumuksesta. Isoisä tiesi holokaustista, Katarina Baer sanoo.

Ehkä historiallisin kaikista kirjeistä on 26. tammikuuta vuonna 1945 päivätty kirje. Se on päivältä ennen Auschwitzin keskitysleirin vapauttamista.

Tammikuussa 1945 Gerhard Baer on siirretty Italiaan Cremonaan Pon pohjoisrannalle ilmatorjuntayksikköön, jossa hän oli mukana kuolemaansa asti.

Saksaksi kirjoitettu kirje alkaa sanoilla Rakas vaimoni. 43-vuotias Baer kirjoittaa tunnelmistaan italialaisessa pienessä kylässä:

”Vieläkään uutiset idästä eivät tuo tyventä, ja huoleni teistä kasvaa. Kunpa voisin olla luonanne ja auttaa teitä – tosin jos olisin siellä pohjoisessa, olisin tietysti rintamalla, ja minulla olisi vain se hyvä tunne siitä, että taistelisin konkreettisesti teidän puolestanne – auttaa en kuitenkaan voisi, jos kyse olisi pakomatkasta. Ehkä sotaonni kääntyy vielä ja te voitte jäädä. Tällaisena hetkenä sitä ajattelee paljon enemmän perhettään kuin niitä miljoonia perheitä, jotka ovat jo joutuneet jättämään kotiseutunsa.”

– Hän kirjoittaa vielä tammikuun lopussa 1945, että ehkä sotaonni kääntyy vielä ja voitte jäädä. Puna-armeija oli jo tuossa vaiheessa niin poskettoman lähellä, Katarina Baer sanoo.

ISOISÄN viimeiset kirjeet sodasta Italiasta tammikuulta 1945 ovat suurta ylistystä Endsiegille, Hitlerin lopulliselle voitolle. Hän on takertunut Hitlerin voittoon, vaikka on jo kuullut neuvostojoukkojen suurhyökkäyksestä Saksaan. Hän jatkaa uskomista, koska ei pysty muuhun.

– Tulee vaikutelma, että hän on ollut aivan uskonnollinen natsi.

Gerhard ja Ortrud Baer ja lapset helmikuussa 1944.­

26.1.1945 päivätty kirje todistaa, että Gerhard Baer on tiennyt juutalaisten kansanmurhasta:

”Ellen olisi kivenkovaa vakuuttunut voitostamme, voisin tuskin näin rauhallisesti pohtia etäisiä asioita, kun on aikaa. Mutta uskon hyvän voittoon ja ajattelen päivittäin yhä useammin, että taistelemme oikealla puolella. Voiko olla parempaa kuin tietoisuus siitä, että ei taistele pelkästään oman kansansa, vaan maailmaan valon tuovan puolella? Voiko silloin enää ajatella luovuttavansa tai häviävänsä? Jos luovutamme, emme petä vain itseämme, vaan paljon enemmän. Meidän syyllisyyttämme ei voitaisi antaa anteeksi vuosisatoihin. Mutta me emme luovuta, vaan me voitamme!”

Katarina Baer on lukenut isoisänsä lauseita yhä uudelleen. Hän on yrittänyt käsittää. Mutta hän ei voi.

– Tämä paljastaa, että hän on tiennyt holokaustista. Hän puhuu syyllisyydestä. Hän tiesi, että jos Saksa olisi luovuttanut, koko maailmalle olisi paljastunut keskitysleirit ja juutalaisten murhat. Hän ei nähnyt muuta keinoa kuin hulluuden jatkamisen.

GERHARD Baerista oli tullut saksalaisen kollektiivisen syyllisyyden vanki.

Saksalainen historioitsija Peter Longerich on kirjoittanut siitä, miten natsijohto syyllisti kansaa 1942, kun alkoi kuulua huhuja juutalaisten joukkomurhaamisesta. Johto ei torjunut sitä, mutta ei myöskään myöntänyt sitä. Näin se teki kansastaan oman rikoskumppaninsa.

– Natsijohto vihjaili, kuinka kauhea kohtalo saksalaisia odottaisi, jos totuus paljastuisi. Koston pelolla he oikeuttivat juutalaisten murhaamisen. Kollektiivinen syyllisyys on ollut saksalaisten sodanjälkeinen trauma.

Katarina Baer sai tietää karun totuuden isovanhemmistaan luettuaan heidän toisilleen lähettämiä kirjeitä.­

Katarina Baer uskoo, että kollektiivinen syyllisyys on tarttunut hänen isoisäänsäkin sodan loppuvaiheessa. Hän on tiennyt ja tajunnut, missä hän on mukana.

–  Natsijohto ikään kuin oikeutti juutalaisten murhaamisen viimeiseen mieheen ja naiseen ja lapseen. Jos joukkomurhaa ei olisi toteutettu, sittenhän olisi jäänyt todistajia kertomaan siitä. Natsijohto myös vihjaili, että jos tämä paljastuu, niin ihmisiä kohtaa orjuus. Parempi olla paljastumatta ja parempi hoitaa homma loppuun – ja parempi voittaa sota.

Katarina Baerin mielestä on kiinnostavaa saksalaiselle psyykelle, että mitään kostoa ei sodan jälkeen tullutkaan, vaikka maailmalle paljastui saksalaisten hirveä syyllisyys. Saksasta tuli talousihme 60-luvulla. Saksa oli nopeimpien toipuvien maiden joukossa Euroopassa.

– Luin joskus Berliinin kirjeenvaihtaja-aikana kiinnostavan analyysin. Silloin Saksassa ajettiin ydinvoimaloita alas. Siinä yhteydessä yksi saksanjuutalainen toimittaja kirjoitti siitä, että saksalaiset vimmatusti pelkäävät ydinonnettomuutta. Hänen tulkintansa oli, että se johtuu siitä, kun kostoa tai maailmanloppua ei tullutkaan. He odottavat sitä yhä.

ORTRUD Baer ja 6- ja 4-vuotiaat lapset oli evakuoitu keväällä 1943 Berliinistä Oderjoen itäpuolelle.

Tammikuussa 26.1.1945 Gerhard Baer kirjoittaa vaimolleen: Hyvää yötä, rakkain karitsaiseni, Jumala varjelkoon Sinua ja lapsia.

 Kun aloitin keskustelun, että mun vaarini oli natsi ja mitenkäs sun, tuli aina, että en oikein tiedä, meidän perheessä ei ole puhuttu. Kolmas sukupolvi oli vasta 40-vuotiaina valmiita puhumaan. Asiat vaativat aikaa ja psyykkistä kypsymistä.”

Kun Ortrud Baer saa aviomiehensä kirjeen, ensimmäiset neuvostosotilaat ovat jo saapuneet Auschwitziin ja kohdanneet luurangot, ruumiskasat ja kauhut. Mikään kirjeessä ei kieli maailmanlopun tunnelmista. Gerhard Baer kirjoittaa päivää ennen Auschwitzin vapauttamista:

”Tasangolla aurinko tulee kuin kuningatar ja sen palvelijat kulkevat säihkyen edellä: vaaleanpunaiset pikku pilvet, värikkäät varjot ja valot lumessa, kaikissa väreissä hehkuva taivas, kunnes se sitten näyttäytyy kaikessa mahdissa ja uhkeudessaan. Vuorilla aurinko tulee kuin ministeri toimistoonsa, jonka näkymättömät kädet ovat siivonneet etukäteen.”

Katarina Baer lukee isoisänsä kirjettä ääneen ja pudistaa epäuskoisena päätään.

– Eikö ole aivan mieletöntä? Kirjeestä välittyy kuinka ristiriitaisia me ihmiset olemme. Tällaisessa maailmanlopun tilanteessa voidaan runoilla ja nähdä valtavaa kauneutta.

– Yksi iso elämän opetus tässä isovanhempieni elämäntarinassa on se, millaisissa ristiriitaisuuksissa me ihmiset voimme elää. Torjumme aina tilanteen mukaan jonkin asian ollaksemme mukana siinä toisessa. Ja kuinka taitavia ihmiset ovat tietyssä itsepetollisuudessa ja kuinka inhimillistä, helppoa ja houkuttelevaa se on.

KIRJEESSÄ on monta tasoa. On tavattoman kaunista ja runollista luonnon hehkutusta ja ihailua. Ja rujoa realismia. Vessakin tulee mainittua. ”Täkäläinen käymälä ei kävisi Sinulle, mutta minä pidän siitä kovasti. Se on ulkona, kaunis valkoinen parru, sen takana syvä monttu, jonka ympärillä on lauta-aita. Yläpuolella on taivas.”

Kirjeestä käy ilmi myös, että Saksan armeijalla oli mukanaan ilmeisesti pakkotyöläisiä. Gerhard Baer kirjoittaa italialaisesta siivoojastaan Francescasta, joka ei pyyhi pölyjä, hän puhaltaa ne pois. Francesca on etsinyt Gerhardin käsiinsä oltuaan sairaalassa.

– Tämä kirje on vaikuttava. Hänellä on suorastaan läheinen suhde omiin palvelijoihinsa. Sitten hän kirjoittaa riu’ulla istumisesta ja flirttailusta yhden singerskan kanssa. Italialaisia sotavankeja on pyyhkimässä pölyjä. Sitten kello käy 12 keskiyöllä, ja hän ymmärtää ajan kohtalokkuuden ja kollektiivisen syyllisyyden.

Gerhard Baer joulukuussa 1941.­

Katarina Baerille ei ole mistään paljastunut, onko isoisä ollut mukana tekemässä sotarikoksia.

– Hän ei ollut varsinaisesti sotilas. Hän oli insinööri, joka näperteli viestiteknologian parissa radiomastoja ja puhelinliikennettä.

– Esimiesten kuvaukset hänestä paljastavat, että hänellä olisi ollut edellytykset taidollisesti, tiedollisesti ja muodollisesti, mutta hänessä ei ollut pomoainesta. Ei varsinkaan karjuvan natsin ainesta.

KATARINA Baer selailee perhealbumia ja miettii, miten isoisän natsitausta on häneen vaikuttanut. Yhdessä kuvassa ollaan isoisän syntymäpäivillä Berliinissä 1939. Gerhard Baer istuu kahvipöydässä hakaristi hihassa.

– Kyllä nämä asiat tietysti kulkivat pitkään mukanani käsittelemättöminä.

Kun Katarina Baer lähti 90-luvun alussa Saksaan opiskelemaan, hän huomasi, että natsismi oli saksalaisten yksityiselämässä tabu. Kolmas sukupolvi ei ollut tuolloin vielä valmis käsittelemään aihetta oman perheensä osalta. Monissa perheissä ei ollut edes kerrottu isoisän natsimenneisyydestä.

– Muistan ihmetelleeni, että voiko olla, että olen Saksan ainoa natsin lapsenlapsi.

Ortrud, Ortrudin sisar Karin Ja Gerhard Baer kevättalvella 1939 Berliinissä. Kuva on ainoa, jossa Gerhardilla on puolueunivormu.­

Kun Baer lähes kaksikymmentä vuotta myöhemmin aloitti Berliinin-kirjeenvaihtajana, tilanne oli muuttunut.

– Kun aloitin keskustelun, että mun vaarini oli natsi ja mitenkäs sun, tuli aina, että en oikein tiedä, meidän perheessä ei ole puhuttu. Kolmas sukupolvi oli vasta 40-vuotiaina valmiita puhumaan. Asiat vaativat aikaa ja psyykkistä kypsymistä.

Katarina Baerin mielestä on aina parempi tietää omasta historiasta kuin olla tietämättä.

– Omaa identiteettiäni on varmaan vahvistanut se, että olen selvittänyt, millaisesta suvusta olen lähtöisin. On ollut tosi eheyttävää tutustua isovanhempieni taustaan.

– Jos perheessä on jotain vaiettua, jokainen kokee sen tiedostamattaan puuttuvana palasena. Vaietun selvittäminen eheyttää. Nyt tiedän kuka olen ja mistä tulen. Minulla ei ole mitään syytä kaunistella asioita.

MUKANA on ollut myös surutyötä. On täytynyt hyväksyä synkkä menneisyys ja todeta, että näin oli. Ehkä enemmänkin Katarina Baer on tuntenut surua isoäitinsä Ortrudin puolesta, joka oli pojantyttärelle tärkeä ihminen. Sairaanhoitaja Ortrud Baer kuoli Katarinan ollessa 19.

Italialainen partisaani ampui Gerhard Baerin kuoliaaksi Pohjois-Italiassa huhtikuun lopussa 1945, yksitoista päivää ennen sodan päättymistä.

– Olen tuntenut turhautumista ja vihaa, että miksi he lähtivät mukaan natsismiin. Mutta se oli valtava kansanliike. He eivät olleet ainutlaatuisia missään mielessä. He olivat pieninä natseina ja pieninä rattaina isossa koneistossa.

Katarina Baer isoäitinsä Ortrudin kanssa 1970.­

Oman henkilöhistorian kautta Baer on saanut paremman ymmärryksen, mitä on tapahtunut – ja oppinut samalla myös itsestään.

– Ikävä totuus on, että ihminen, joka pystyy hyvään, pystyy myös pahaan.

Baerin isovanhemmat olivat hyvyyttä ihannoivista perheistä, papin poika ja opettajan tytär. Siitä huolimatta he menivät pahuuteen mukaan ja näkivät sen ainoastaan hyvänä projektina – ja sulkivat silmänsä kaikelta pahalta siinä.

– Koska he pystyivät siihen, niin kuka tahansa, joka pystyy hyvään, pystyy myös pahaan. Se meidän pitäisi muistaa.

Ilta-Sanomien Plus-liitteen Kirjeen kertomaa -juttusarjassa esitellään omistajilleen tärkeää postia.

Artikkeliin liittyviä aiheita

Osion tuoreimmat

Luitko jo nämä?