Synnytyksen jälkeen tilanne oli toivoton – 4-vuotias Sylvi on nyt pieni ihme

Julkaistu:

Pieni taistelija
Sylvi ehti kärsiä synnytyksessä vakavasta hapenpuutteesta. Tilanne oli paha, eikä toivoa annettu – mutta Sylvi sinnitteli. Nyt hän on vauhdikas nelivuotias, joka käy päiväkotia ja hellii veljeään ja nukkekodin asukkaita.
Sylvi istuu sohvalla ja hymyilee silmät loistaen. Käsi hipaisee sinisen tyllihameen helmaa. Hame on selvästi mieluinen, kuten kaikki prinsessamaiset vaatteet. Jos Sylvi saisi päättää, hän lähtisi päiväkotiin joka aamu tyllihameessa, huulet punattuina ja pitsisukat jalassaan. Nelivuotias nauravainen prinsessa rakastaa kaikkea kaunista.


Syksyllä aloitetusta päiväkodista ja ystävistä siellä on tullut Sylville tärkeitä. Päiväkoti on kuorinut hieman ujosta tytöstä rohkean touhuajan.

– Iltaisin Sylvi pursuaa intoa kertoessaan meille päiväkodin tapahtumista ja kerratessaan päivän aikana opittuja lauluja, äiti Sanna Helenius-Tauluvuori kertoo.

Kotona erityisen tärkeä on puolitoistavuotias pikkuveli Vilho. Vilhon kanssa Sylvi katselee kirjoja ja leikkii pihan muumimökissä.


Kun aikaa pikkuveljen kanssa puuhaamiselta jää, Sylvi uppoutuu värittämään. Väri ei saa mennä viivan yli, siitä Sylvi on tarkka.

Ja siitä, että hiukset ovat hyvin, kun tarve niin vaatii. Kun Sylvi isänpäivänä halusi olla erityisen nätti, siinä ei turhia kursailtu. Hän laittoi päähänsä pinnejä, yksi toisensa perään.

– Kun kysyin muutaman pinnin jälkeen, että eikö jo riittäisi, tuli Sylviltä topakka kieltävä vastaus. Vasta 20 värikästä pinniä myöhemmin hän oli tyytyväinen, äiti nauraa.

Synnytys: lääkäri sanoi, että tilanne on todella huono

Neljä vuotta sitten kukaan ei uskonut, että Sylvi vielä joskus leikkisi, edes puhuisi. Synnytyksessä lähes kaikki meni pieleen. Synnytys oli alkanut täysiaikaisena ja normaalisti, mutta se ei edennyt lainkaan.

Tuntien kuluttua äiti Sanna Helenius-Tauluvuori oli täysin uupunut. Lapsi oli kasvotarjonnassa, mikä enteili, että alakautta synnyttäminen ei onnistu. Päädyttiin sektioon. Myös sektio pitkittyi, ja lapsen ulosotto oli vaikea. Pienokainen ehti kärsiä vakavasta hapenpuutteesta.

Isä Jari Tauluvuori vietti odotushuoneessa pitkiä yksinäisiä hetkiä. Hän sai kuulla, että tyttö tuli. Sitä isä ei tiennyt, että pienokainen taisteli hengestään.

Järkytys oli suuri, kun lääkäri tuli paikalle ja sanoi, että tilanne on todella huono. Tyttöä lähdettäisiin viemään Porista Turun yliopistolliseen keskussairaalaan viilennyshoitoon. Se parantaa hapenpuutteesta kärsineiden vastasyntyneiden ennustetta.

Isä pääsi teho-osastolle Sylviä katsomaan. Hento nyytti makasi tajuttomana letkujen ja koneiden keskellä. Isälle kerrottiin, että tytärtä oli elvytetty jo kahdesti, heti syntymän jälkeen ja 15 minuutin kuluttua.

– Kaikki muu kerrottu meni sen järkytyksen keskellä aika pitkälti ohi, isä muistelee.

Päivä synnytyksen jälkeen: aivoverenvuoto

Isän raskas tehtävä oli lähteä kertomaan huonokuntoiselle, myös hetkeksi tehohoitoon joutuneelle puolisolleen kauhea uutinen.

– Menin shokkiin. En ollut nähnyt vauvaani, minulle oli kerrottu vain tytön syntyneen. En tiennyt, että mitään oli vialla, ja yhtäkkiä sain kuulla, että tytär on kriittisessä tilassa, Sanna muistelee.

 

En tiennyt, että mitään oli vialla, ja yhtäkkiä sain kuulla, että tytär on kriittisessä tilassa.

Äidin huonon kunnon takia vanhemmat eivät päässeet heti lähtemään mukaan Turkuun.

Seuraavana päivänä tuli soitto. Sylvi oli saanut ison aivoverenvuodon, ja tilanne oli entistäkin kriittisempi. Vanhempia kehotettiin lähtemään paikalle heti, jotta ehtivät vielä nähdä lapsensa elossa. Matka ambulanssilla Turkuun oli ahdistava. Ehdimmekö? Onko tämä edes totta?

Turussa äiti näki tytön ensi kertaa, mutta syliin hän ei lastaan saanut.

– Emme saaneet edes koskea häntä, jotta aivot eivät saisi ärsykkeitä, vanhemmat kertovat.

– Minulla oli tyhjä syli, eikä toivoa annettu. Se oli musertavaa, Sanna sanoo.

Sylvi oli alkanut turvota. Sisäelimet eivät toimineet, joten neste kertyi elimistöön. Tyttö sai myös epileptisiä kohtauksia. Vanhempia kehotettiin valmistautumaan pahimpaan.


Kastetilaisuus: teho-osaston laitteet piippasivat

Hoitohenkilökunnan neuvosta vanhemmat aloittivat kastetilaisuuden järjestelemisen. Paikalle kutsuttiin isovanhemmat sekä Jarin sisko kummiksi. Pappina toimi päivystävä sairaalapappi Eija Mäkinen. Tilaisuus pidettiin teholla, keskellä piippaavia laitteita. Silti siitä tuli tavattoman kaunis.

– Sylvi puettiin kastemekkoon, jossa minut ja isäni on aikanaan kastettu. Sanna sai hänet pieneksi hetkeksi syliin, Jari herkistyy.

 

Sylvi puettiin kastemekkoon, jossa minut ja isäni on aikanaan kastettu.

Virtenä laulettiin Herra kädelläsi ja rukouksena Levolle laske luojani. Kastepöydällä paloi led-kynttilä. Kastetilaisuuden jälkeen juotiin kahvit henkilökunnan tiloissa.

Vanhemmat saivat sairaalasta huoneen, ja he vierailivat teholla niin usein kuin oli mahdollista. Huoli, pelko ja suru painoivat harteita raskaana taakkana.

– Keskellä yötäkin soitimme sinne kysyäksemme, miten tyttö jaksaa.

Äiti söi rauhoittavia kestääkseen tilanteen.

Viikkoa myöhemmin: Sylvi jää henkiin

Päivät kuluivat. Pieni Sylvi sinnitteli ja taisteli. Kaikkien yllätykseksi tilanne alkoi kohentua. Noin viikon kuluttua alkoi näyttää siltä, että Sylvi jää henkiin. Pysyvien vammojen laatu ja määrä oli silti arvoitus. Aivokäyrissä näkyi vain vaimeaa toimintaa.

– Olimme helpottuneita, että tyttö elää. Samaan aikaan heräsi huoli siitä, millaiset jäljet kaikki on jättänyt lapseen.

Kyse ei oikeastaan ollut siitä, onko tyttö vammautunut, vaan siitä, miten pahasti. Kuuleeko hän mitään? Näkeekö? Oppiiko koskaan kävelemään, tai edes liikkumaan? Puhuuko joskus?

Kukaan ei osannut kertoa.

– Mutta lasten aivot ovat ihmeelliset. Kun joku osa on vaurioitunut, toinen osa voi ottaa vaurioituneen alueen tehtäviä hoitaakseen, Jari kertoo.


Turusta Sylvi siirrettiin takaisin Poriin, jossa hoito jatkui alkuun teho-osastolla. Sylvi sai sielläkin ensiluokkaista hoitoa. Vanhemmat huomioitiin kaikin tavoin. Keskusteluapua ja vertaistukea oli tarjolla aina. Sylvillä oli myös kampurajalat. Muiden hoitojen ohella fysioterapeutti kävi jumppauttamassa päivittäin.

Kaksi kuukautta syntymästä: Sylvi pääsee kotiin

Isänpäivänä, 39 päivää syntymän jälkeen, Sylvi pääsi ensimmäisen kerran käymään kotona Raumalla ja sai viettää siellä puolen vuorokauden verran. Pian tyttö vietti kotona kokonaisen viikonlopun.


Kun syntymästä oli kaksi kuukautta, Sylvi pääsi kotiin kokonaan. Sitä päivää voi kuvailla vain yhdellä sanalla: ihmeellinen.

Tyttö oli yhä hauras ja hento. Hänet piti herättää syömään erikoismaitoa parin tunnin välein. Lääkearsenaali oli alkuun mittava, mutta määrät vähenivät hiljalleen. Puolivuotiaana jäljellä oli enää varmuudeksi annettava, epileptisiä kohtauksia estävä lääke. Sekin jäi pian pois.

Alkoi ryömiä ja kontata ikätasonsa mukaisesti

Sylvi kehittyi kaiken aikaan ikätasonsa mukaisesti. Hän alkoi kohdistaa katsettaan, nostaa päätään, kääntyä, ryömiä ja kontata normaali-iässä. Toivo siitä, että Sylvi olisi terve, kasvoi päivä päivältä.

Neurologin kontrollit kuitenkin herättivät huolen kerta toisensa jälkeen. Pelko siitä, että tutkimukset paljastaisivat jotakin uutta, oli aina läsnä.

– Sanasta aivo tuli minulle kauhea mörkö. Pelkäsin sitä. Aina kun kuulin sen, minua alkoi oksettaa, Sanna muistelee.

– Vasta kun Sylvi alkoi tapailla sanoja ja ottaa ensimmäisiä askeleitaan noin vuoden iässä, taakka putosi harteiltani lopullisesti.

Nyt: tavallista lapsiperheen arkea

Nyt möröt ovat taakse jäänyttä elämää. Elämä on asettunut uomiinsa, ja perhe elää tavallista lapsiperheen arkea.

Välillä Sylvi haluaa katsella vauva-ajan kuvia. Hän osoittaa letkuja ja toteaa kulmat kurtussa: ”Sylvi pipi, paha pipi. Äiti on surullinen, isi on surullinen.” Sitten hän toteaa hymyillen, että nyt äiti ja isi ovat iloisia.


Energinen neiti pelaa jalkapalloa, käy muskarissa ja tanssitunneilla, pyöräilee ja hyppii trampoliinilla kuin kuka hyvänsä nelivuotias. Koko suvun hellimä prinsessa hellii itse pikkuveljeään ja uuden nukkekotinsa asukkaita.


Raskas aika on vanhemmille enää muisto, joka häivähtää mieleen vain ajoittain. Silloinkin päällimmäisenä mieleen nousee kiitollisuus. Kiitollisuus siitä, miten hyvää hoitoa Sylvi sai. Ja siitä, miten hoitohenkilökunta ja ystävät tukivat vaikeina aikoina. Mutta ennen kaikkea siitä, että he saivat pitää pienen ihmeensä.

Kommentit

    Näytä lisää
    Kommentointi on päättynyt