Hyvä harrastus ohjaa eteenpäin elämässä, mutta mitä jos siihen ei ole varaa?
Urheilulehden uuden selvityksen mukaan lasten junioriurheilun harrastushinnat ovat nousseet jyrkästi 2000-luvulle. Erot edelliseen vastaavaan kahdeksan vuotta sitten tehtyyn selvitykseen olivat hurjia.
Taitoluistelu voi enimmillään maksaa 12 000 euroa vuodessa, hiihto 10 000 euroa ja jääkiekko 9 000 euroa. Nämä eivät ole edes kalleimpia lajeja.
– Läheskään kaikilla vanhemmilla ei ole varaa maksaa lastensa harrastuksia. Tämä raju totuus tuo mukanaan myös muita isoja uhkakuvia, urheilusta vastaava ministeri Petri Honkonen (kesk) sanoo Urheilulehdessä.
Harrastushintojen nopea nousu romuttaa monta unelmaa. Jotkut köyhät perheet säästävät kaikessa, jotta lapsen harrastaminen voisi jatkua. Ikävä kyllä sekään ei aina riitä.
Harrastusmahdollisuuksien puute nuorena lisää suoraan syrjäytymisen vaaraa aikuisena. Urheilussa ei ole kyse vain leikistä. Euroopassa on esimerkiksi saatu toimivia tuloksia maahanmuuttajien lasten yhteiskuntaan integroitumisesta jalkapalloharrastuksen kautta.
Samalla varattomienkin harrastusmahdollisuudet ovat tukeneet urheilullisia tavoitteita. Taloudelliset syyt voivat estää todellisten lahjakkuuksien hakeutumista ja löytämistä lajien pariin. Pitkällä tähtäimellä tämä näkyy aikuisten maajoukkueidenkin tasossa.
Nuorten urheilutoiminnan kehittymistä ammattimaiseen suuntaan on yleensä pidetty hyvänä. Siinäkin on sudenkuoppansa.
Jos harrastamisessakin harjoitusmääriä nostetaan kilpaurheilun tasolle, tarvitaan valmentajia ja suorituspaikkoja. Kurssitettu valmentaja näkee tilanteet kentällä toisella tavalla kuin vain laidalla huuteleva vanhempi. Mutta kustannuksia syntyy.
Pelkkään harrastamiseen tähtäävää nuorisourheilua voidaan ylenkatsoakin. Kaikessa ei kuitenkaan tarvitse tähdätä kilpailulliseen menestykseen.
Jos seulat ovat liian kovia, monien innostus urheiluun lopahtaa varhain. Joskus lahjakkuus puhkeaisi vasta hiukan pidemmän harrastamisen myötä.
Kun harrastajia tippuu varhain joukosta, jäljelle jäävien kulut kasvavat. Kun maksajia on vähemmän, seurat korottavat joukkuemaksuja.
Vaikkapa joukkueiden käytännön asioiden pyöritys on yleensä vanhempien varassa. Kiireinen elämänrytmi ja vapaa-ajalle levittäytyvät työt vievät monien vanhempien ajan. Vapaaehtoistyö keskittyy yhä harvemmille, mikä kasvattaa sen haastavuutta. Noidankehä on ilmeinen.
Aiemmin merkittävä tapa varojen hankkimisessa on ollut vanhempien talkootyö. Sopivia kohteita rahojen ansaitsemiseen on kuitenkin yhä vaikeampia keksiä. Pelkkä mokkapalojen leipominen ja myyminen kentän laidalla ei aina riitä.
Ongelmia ei voi ratkaista vain yhteiskunnan rahoilla. Urheilujärjestöjen, seurojen ja joukkueidenkin pitää pohtia uudestaan mitä oikeastaan ollaan tekemässä ja miksi.
Liikkuvat lapset ansaitsevat parempaa.
”Liikkuvat lapset ansaitsevat parempaa.