Kohta eletään taas politiikan huippuviikkoja.
Vaaleihin on aikaa vajaat kaksi kuukautta, ja se aika käytetään tehokkaasti omien vaaliohjelmien erinomaisuuden korostamiseen ja toisaalta vastustajien tekeleiden moittimiseen. Ideologiset eroavaisuudet ryöpsähtävät esiin.
Vastustajaa voi nimitellä vaikkapa valehtelijaksi, pölhöpopulistiksi, rikkaiden juoksupojaksi tai velkakuninkaaksi.
Takavuosina Smp:n Veikko Vennamo lanseerasi politiikkaan sloganeita myös vaalien välillä, ikimuistoisimpina vaikkapa seteliselkärankainen, rötösherrat ja kyllä kansa tietää. Vennamon oppipoika Timo Soini imi vennamolaisen perinteen omaan vaalisanastoonsa: Soinilla onkin kaksista vaaleista jytkyvoitot takataskussaan.
Soinin voitot eivät tulleet vaaliohjelmilla, vaan soinimaisella kansanomaisuudella, joka soitti kelloja pubien nurkkapöydissä ja maaseudun peräkamareissa.
Tavallisella äänestäjällä tuppaavat menemään miljardit ja miljoonat sekaisin, sotesta ja kestävyysvajeesta puhumattakaan. Harva jaksaa muutenkaan päntätä vaaliohjelmia, joissa yleensä luvataan enemmän kuin pystytään toteuttamaan.
Siksi sanat, julkisuus ja tunne ovat tärkeitä.
Eduskuntavaalit ovat puolueiden ja niiden poliittisten linjausten vaalit – teoriassa.
Nykypäivänä vaalit ovat entistä enemmän puoluejohtajien, puolueidensa ykköstykkien taistelua parrasvaloissa. Ohjelmat ja linjat jäävät väistämättä taustalle, kun esiin nousevat poliittisen kielenkäytön, sosiaalisen median ja väittelyiden hallinta.
Silti on hiukan yllättävää, että puoluejohtajien vaalisanastossa pyritään juuri nyt tuomaan entistä enemmän ideologista hurmosta esiin.
Varsinkin Sanna Marin (sd) esiintyy tavalla, joka tuo mieleen työväenliikkeen vanhan retoriikan. Rikkaat, etuoikeutetut, köyhiin osuvat leikkaukset ja vuorineuvosten verohelpotukset sekä oikeisto vasemmisto vastakkainasettelu.
Ei ihme, että vasemmistoliitossa on jo parahdettu: Sdp ajaa vasemmalta ohi.
Marinissa on jotain samaa kuin Matti Kassilan elokuvassa Punainen viiva (1959), jossa näyttelijä Jussi Jurkan mainiosti esittämä agitaattori Puntarpää valoi työväenaatetta syrjäkylän pirtissä ennen vuoden 1907 vaaleja.
Lue lisää: Marin ärhäkkänä kampanja-avauksessa: ”Oikeisto tarjoaa kurjuutta ja leikkauksia”
Sdp nousee tai kaatuu vaaleissa Marinin kanssa, ja siksi hän on ikään kuin noussut Sdp:n yläpuolelle käymään vaalitaistoa yksinään, ajoittain populistisin äänenpainoin. Mihin Marin tarvitsee Sdp:tä vaalikentillä, kun miljoona seuraajaa Instagramissa riittää jo pitkälle on kysymys, jota ehkä joku pohtii alistuneena Sdp:n sisälläkin.
Kokoomuksen Petteri Orpon on pakko lähteä tähän leikkiin mukaan, jos aikoo pitää puolueensa ykkösenä myös vaaleissa.
Orpolle vain sopii huonosti agitaattorin kieli ja leima, ja hän varmaan itse toivoo, että asialinja riittäisi viemään puolueen vaalivoittoon. Riikka Purra taas tekee kaikkensa, että perussuomalaiset ei kelpaisi hallitukseen kenenkään kanssa: työperäinen maahanmuutto ja puheet EU-erosta ahdistavat puolueen nurkkaan jo hyvissä ajoin ennen vaaleja ja hallitusneuvotteluja.
Vasta vaalien jälkeen tiedetään, kuinka tosissaan puoluejohtajat olivat linjaustensa kanssa.
Ei ennen sitä.
Ehkä vaalikeskustelujen kulunein ja tyhjyyttään kumisevin hokema on katsotaan vaalit ensin.
Toivottavasti hokemaa ei enää käytetä, koska meillä on jo lause, joka kuvastaa paremmin suomalaista poliittista kulttuuria ja äänestäjän kuluttajansuojaa: käydään hallitusneuvottelut ensin.
Käytetään jatkossa sitä.