Sota ja kiristys ovat kuuluneet diktaattoreiden keinovalikoimaan läpi historian, mutta niillä tuntuu olevan edelleen käyttöä kansainvälisessä politiikassa tässä ja nyt. Vladimir Putin käy hyökkäyssotaa Ukrainassa, ja Turkin presidentti Recep Tayyip Erdogan kiristää Ruotsia ja Suomea Nato-hakemuksen hyväksynnällä.
Mennäänkö Natoon yhdessä vai erikseen?
Jonkinlaista osviittaa päättäjille antaa IS:n tuore kyselytutkimus. Enemmistö suomalaisista eli 53 prosenttia katsoo, että Suomen ei pitäisi odottaa Ruotsia Nato-jäsenyyden ratifioinnissa: kansalta alkaa jo hermo mennä. Turkin lisäksi myös Unkari panttaa hyväksymistään.
Erdogan pelaa omaa sisäpoliittista peliään varmistaakseen vaalivoittonsa toukokuun presidentti- ja parlamenttivaaleissa. Koraanin polttamisesta tulistuneen Erdoganin päämaali näyttää olevan Ruotsi, jossa Turkin esittämät vaatimukset ymmärrettävästi koetaan mahdottomina.
Erdoganin kiristyspeliin kuuluu myös peluuttaa Ruotsia ja Suomea vastakkain.
Siksi kohtalotovereiden eli pääministereiden Sanna Marinin (sd) ja Ulf Kristerssonin tapaamista Tukholmassa torstaina odotettiin mielenkiinnolla. Sieltä ei julkisuuteen tarjottu mitään uutta, vaan tyydyttiin hokemaan käsi kädessä Natoon -linjaa, vaikka mitään yhteistä hakemusta ei edes ole olemassa.
Molemmilla mailla on omat hakupaperinsa sisässä.
Pääministeri Sanna Marin (sd) ja Ulf Kristersson tapasivat torstaina Tukholmassa.
Todennäköisesti Suomen ja Ruotsin Nato-jäsenyys – joko yhdessä tai erikseen – ratkeaa muutaman viikon aikaikkunassa Turkin toukokuun vaalien ja Naton heinäkuisen Vilnan-huippukokouksen välissä.
Turkki ei sinänsä vastusta jäsenyyksiä, mutta hyväksyntä näyttäisi vaativan jotain myönnytyksiä.
”Turkin venkoilu pakottaa kysymään, millaiseen puolustusliittoon Suomi on liittymässä.
Ahtaassa aikaikkunassa tarvitaan neuvottelutaitoja ja diplomatiaa, joissa presidentti Sauli Niinistöllä on hyvää kokemusta. Voisiko Niinistö henkilökohtaisesti ottaa isompaa roolia molempien Nato-hakemusten viennissä maaliin? Varsinkin jos asia jää ratkaistavaksi kesäkuussa, jolloin voi olla mahdollista, että Suomessa ei ole vielä edes toimintakykyistä hallitusta.
Ruotsin pääministeri on kansainvälisessä politiikassa noviisi, jota Erdogan pyörittelee mennen tullen. Niinistö on korostanut rauhallisuutta ja pään pitämistä kylmänä, mutta jossakin vaiheessa se ei ole paras tapa reagoida pattitilanteeseen.
Erdoganin sooloilu peittää harmittavasti alleen sen, että nyt Suomessa pitäisi keskustella enemmän Suomen roolista ja linjasta Natossa: puolustusliiton perimmäisissä kamareissa pöydällä ovat ydinaseet ja niiden käyttö. Se on paljon enemmän kuin arvuuttelu Naton tukikohdista tai joukoista Suomessa, joihin keskustelu on nyt jumiutunut.
Erdoganin kiristys rikkoo kansainvälisen kanssakäymisen sääntöjen lisäksi Naton omia periaatteita: jäseniksi haluavien maiden hakemukset joko hyväksytään tai hylätään – ilman ennakkoehtoja.
Turkin venkoilu pakottaa kysymään, millaiseen puolustusliittoon Suomi on liittymässä.
Onko parantuneen turvallisuuden hintana kestää yksittäisten jäsenmaiden pöyhkeilyä ja profiilin nostoa? Näyttää siltä, että Naton sisältä ei ole edes yritetty panna strategisesti tärkeää Turkkia järjestykseen. Miksi ei?