Asioista mitään ymmärtämätön, omaa etuaan ajava, tyhmä, ruma, läski.
Listaa voisi jatkaa vaikka miten, mutta saitte varmasti jo ajatuksesta kiinni. Erityisesti sosiaalisen median keskustelukulttuuri on hetkittäin karmiva, ja se työntää ihmisiä pois yhteisten asioiden hoitamisesta ja julkisesta keskustelusta.
Kuntavaaleihin on aikaa kolme viikkoa, ja ehdokaslistat ovat kiinni. Onneksi moni vielä lähtee mukaan yhteisten asioiden hoitamiseen, vaikka tietää samalla asettavansa itsensä melkoisen ryöpytyksen kohteeksi. Ilmiö näkyy jo selvästi.
STT (17.5.) kysyi suurimmilta puolueilta, minkä verran kärjistynyt keskustelukulttuuri ja vihapuhe ovat vaikuttaneet ihmisten haluun asettua ehdolle. Puolueissa asia tunnistetaan – vain perussuomalaiset ja kristillisdemokraatit sanoivat, ettei asialla ole vaikutusta.
Ilmiö ei ole uusi. Toissa vuonna julkaistu Viha vallassa: Vihapuheen vaikutukset yhteiskunnalliseen päätöksentekoon -tutkimus näytti, että kolmannes kuntapäättäjistä oli ollut työnsä vuoksi vihapuheen kohteena. Kaksi kolmasosaa arvioi vihapuheen lisääntyneen.
Vihapuhetta kokeneista kuntapäättäjistä 28 prosenttia kertoi halunsa osallistua päätöksentekoon vähentyneen.
Surullista.
Tavattoman surullista.
Meidän on yhteiskuntana reagoitava asiaan, koska kahden vuoden takaisesta vihapuhe ei ainakaan ole vähentynyt.
Demokratian ytimeen kuuluu, että päättäjiä pitää voida arvostella. Hyvin räväkkäkin keskustelu ja argumenttien kyseenalaistaminen on täysin hyväksyttävää, jopa suotavaa. Mutta kritiikki on eri asia kuin vihapuhe. Siinä käydään sanoin ihmisen kimppuun. Kohta yhteisiä asioita lähtevät hoitamaan vain paksunahkaisimmat tai työnsä vuoksi ryöpytykseen tottuneet.
Se ei ole hyvä kehityssuunta.
Samainen tutkimus näyttää, että naisiin kohdistuu selvästi enemmän vihapuhetta kuin miehiin. Älkääkä nyt sanoko, että kyse on siitä, miten naiset asian kokevat. Kun sosiaalinen media täyttyy seksuaalissävytteisistä uhkailuista, ei ole kyse siitä, miten ihminen asian kokee. Myös vähemmistöt tai vähemmistöjen asiaa ajavat saavat paljon vihapuhetta.
Kyse ei ole vain politiikasta.
Samaan ovat saaneet tottua paljon työnsä vuoksi esillä olevat ihmiset. Osa tutkijoista on vähentänyt haastattelujen antamista, koska he eivät jaksa sitä ryöpytystä, joka haastattelusta seuraa. Asioista eivät tule enää kaikki näkökulmat esille, jos tutkijat vaikenevat.
Juuri tähän vihapuheella ja kärjistävällä keskustelulla pyritään – hiljentämään osa keskustelijoista. Siihen ei pidä suostua, koskaan. Vaikka ymmärrän täysin, miten raskasta keskustelu hetkittäin on. Toivottavasti esimerkiksi yliopistot osaavat tukea henkilökuntaansa tällaisissa tilanteissa.
Kannattaa myös muistaa, että vihapuheen ja öyhötyksen takana on pieni, mutta äänekäs joukko. Verkossa tapahtuvaa häirintää selvitelleet tutkivat journalistit sanovat, että hyvä nyrkkisääntö on: noin 200 henkilöä pyörittää 600–700 räyhäämistä suoltavaa tiliä.
Ei ole realismia ajatella, että tuo joukko muuttaisi tapansa.
Siksi meidän muiden on oltava rohkeampia ilmaisemaan kantamme. Aina sitä öyhötystä ei jaksa, tiedän sen itsekin. Silti mielipiteestään ei kannata peruuttaa muutaman häirikön takia. Varsinkaan ei pidä vaieta, vaan muistaa, että heitä on vähän.
Mitä useampi kyllästyy heidän tapaansa toimia, sitä vähemmän heillä jää tilaa. Ennen kaikkea he hakevat reaktioita.
Älä siis hiljene räyhääjän edessä, vaan pidä rohkeasti kannastasi kiinni.