Suomen turvallisuusympäristö elää ja muuttuu ajan myötä. Venäjä harjoittaa lähialueillaan entistäkin aggressiivisempaa voimapolitiikkaa. Tästä tuoreena esimerkkinä on Ukrainaan kohdistunut sotilaallinen painostus. Venäjän asevoimien aktiviteetti on kasvanut myös pohjoisilla merialueilla kylmän sodan tasolle.
Venäjä ei ole ainoa muutoksen moottori. Kiinan vaikutusvalta kasvaa – ja se on meille vihamielinen toimija erityisesti kyberturvallisuuden alueella. Kiina pyrkii vahvaan asemaan myös arktisilla alueilla. Samaan aikaan Yhdysvallat ja puolustusliitto Nato tiivistävät yhteistyötä pohjoiseurooppalaisten kumppaniensa kanssa. Jännitteet kiristyvät, sillä Venäjä puolestaan näkee tämän uhkana.
Presidentti Vladimir Putin puhui Venäjän ”punaisesta linjasta” Moskovassa keskiviikkona. Hän varoitti länsimaita ylittämästä linjaa, jonka hän tarkoituksellisesti jätti määrittelemättä. Mitä tämä merkitsee Suomen kannalta?
Turvallisuuspolitiikasta ilmestyi juuri kaksi analyysia, jotka kuvaavat hyvin tilanteen kehitystä ja pohtivat suhdettamme Venäjään. Ne ovat Kari Laitisen ja Aki-Mauri Huhtisen kirja Kansallinen turvallisuus murroksessa (Docendo 2021) ja Ulkopoliittisen instituutin tutkijan Jyri Lavikaisen tiivis katsaus Venäjän muuttunut käsitys strategisesta vakaudesta: Turvallisuusongelma Pohjois-Euroopalle?
Lavikainen tutkii muun muassa sitä, miten Venäjä saattaa tulkita Suomen ja muiden pohjoismaiden turvallisuus- ja puolustuspolitiikkaa, erityisesti suhdetta Natoon.
Tutkija huomauttaa, että Venäjän käsitys alueellisesta vakaudesta on aivan erilainen kuin Suomen. Venäjä pyrkii säilyttämään alueellisen ylivoimansa Pohjois-Euroopassa ja pitää ylivoimaansa vakautta ylläpitävänä tekijänä. Venäjä tarkastelee Suomen puolustuspolitiikkaa erityisesti siltä kannalta, vahvistaako se Natoa. Lavikaisen analyysin mukaan Natoa vahvistavat toimet voivat olla paitsi yhteistyötä, myös asehankintoja, sotilaallisen infrastruktuurin rakentamista – lähes mitä tahansa. Jos Venäjä tulkitsee Naton vahvistuvan Suomen avulla, odotettavissa on vastatoimia. Jossakin tässä siis mahdollisesti kulkee Venäjän asettama punainen linja. Hakemus Naton jäseneksi ylittäisi sen varmasti.
Suomi ja myös Ruotsi taas katsovat omasta puolestaan, että maiden tiivistyvä puolustusyhteistyö ja Nato-kumppanuus vahvistavat omaa kansallista puolustusta ja lisäävät turvallisuutta ja vakautta kehittämällä uskottavaa pelotetta. Meidän ja Moskovan näkökulmissa on selvä ristiriita.
”Jos Venäjä tulkitsee Naton vahvistuvan Suomen avulla, odotettavissa on vastatoimia.
Suomi saattaa hivuttautua entistä lähemmäs Natoa myös keittiön ovesta, Euroopan unionin yhteisen turvallisuus- ja puolustuspolitiikan kautta. EU lähtee siitä, että Euroopan puolustuksen kulmakivi on Nato. Suomi tukee aktiivisesti EU:n puolustusyhteistyön kehittämistä. Tässäkin voidaan lähestyä punaista linjaa.
Laitinen ja Huhtinen pitävät suomalaista, konsensukseen perustuvaa Nato-keskustelua kummallisena. Suomi lähtee heidän mukaansa siitä, että me saamme konfliktin sattuessa mahdollisesti jotakin ulkomaista apua, mutta liittokunnan lupaamaa varmuutta siitä ei ole. Todellisen kriisin sattuessa Naton jäsenmaat ajavat ensikädessä omaa etuaan. ”Ajattelumalli on melko lailla 1930-luvun tilanteen toisinto”, kirjoittajat varoittavat.
Pysyvää on vain muutos, joka vaatii herkkää tilannetajua, reagointikykyä ja analyysin tuottamista maan ylimmän johdon päätöksenteon helpottamiseksi.
Laitinen ja Huhtinen perustaisivat Suomeen eri hallinnonalojen yhteisen ja selkeästi johdetun foorumin, johon koottaisiin maan paras turvallisuusosaaminen ja asiantuntemus. Foorumia voisi kutsua vaikkapa kansallisen turvallisuuden neuvostoksi. Ehdotus on ehdottomasti harkinnan arvoinen.
