Pääkirjoitus: Kuka suojelisi talouseliittiä heiltä itseltään?

Julkaistu:

PÄÄKIRJOITUS
Ehkä jonkun pitäisi ryhtyä suojelemaan talouseliittiä oman ahneutensa haitoilta.
Postin ylimmän johdon suomalaisittain poskettomat palkkiot ja niiden parin viime vuoden railakas paisuminen ovat ymmärrettävästi nousseet tikun nokkaan.

Ällistynyttä ja ärtynyttäkin palkkiokritiikkiä on helppo ymmärtää varsinkin, kun Postin ennestään matalapalkkaisinta henkilökuntaa oli piakkoin tarkoitus siirtää entistä heikompien työehtosopimusten piiriin.

Postin valtiollinen tausta on tuonut lisäjännitettä yhtiön palkkio- ja palkkakysymyksiin, mutta muilta osin se on vain yksi rikka rokassa.

Yhden toimitusjohtajan tai johtoryhmän palkkiot eivät tee talouden kesää eivätkä talvea. Eikä yhden yhtiön koko henkilökunnan palkkojen nousuilla tai laskuilla ole kansantalouden kokonaisuuteen ratkaisevaa vaikutusta.

Silti Postinkin jupakassa on mahdollista nähdä oireita yhdestä viime vuosikymmenten vaikuttavimmista – ja mahdollisesti haitallisimmasta – talouden ilmiöistä.

Talousvitsauksen nimi on tulo- ja varallisuuserojen liiallinen kasvu.

Siinä käy niin kuin Postissa ja toki aiemmin useissa muissa yhtiöissä meillä ja muualla, mutta mittakaava on yhden yhtiön asemesta koko kansantalous ja koko kansakunta.

Yksittäisen yhtiön mitassa palkkio- ja palkkakuilu repeää ylimmän johdon ja muun henkilökunnan välille, kun taas kansantalouden mitassa elintasokuilu repeää rikkaimman talouseliitin ja keski- ja pienituloisen kansan enemmistön välille.

Tällaisten talouskuilujen repeäminen herättää kateutta ja heikentää ilmapiiriä. Mutta pelkkä kateus on pientä sen rinnalla, minkälaista haittaa tulo- ja varallisuuserojen kasvusta uhkaa koitua ensin kansantaloudelle ja myöhemmin koko yhteiskunnalle – ja lopulta myös rikkaimmalle talouseliitille.

Eikä kyse ole vain siitä, kuinka suuria tulo- ja varallisuuserot ovat absoluuttisesti, vaan siitä, miten nopeasti ja miten paljon ne kasvavat, ja miten tuo muutos heijastuu talouteen.

Esimerkiksi Suomessa tulo- ja varallisuuserot ovat edelleen kansainvälisesti varsin maltillisia, mutta riskit liittyvätkin erojen kasvuun – ja seurauksiin.

Tulo- ja varallisuuserojen kasvaminen on Suomessakin riskipitoinen ongelma eikä mahdollisuus, sillä se on omiaan heikentämään talouden kokonaiskysyntää.

Pieni- ja keskituloisen kotitalouden tuloista ja lisätuloista suurin osa menee kulutukseen ja vain hyvin pieni osa jää käyttämättä säästöön. Sen sijaan suurituloisten tulojen kasvu lisää lähinnä säästämistä mutta ei juurikaan kulutusta.

Toki säästöjenkin karttumisesta voi joissakin talousoloissa olla koko kansantaloudelle ja pienituloisillekin etua. Mutta näin on laita lähinnä kehittyvissä talouksissa, jotka potevat aitoa pääomapulaa ja joissa rikkaiden säästöjä tarvitaan välttämättömien investointien rahoittamiseen.

Suomi tai useimmat muutkaan länsimaat eivät kuitenkaan ole kehitysmaita eivätkä ole vuosikymmeniin poteneet pienintäkään pääomapulaa.

Suomen investointilama johtuu ennemmin kysyntä- kuin pääomapulasta. Yrityksillä ja niitä omistavalla ja johtavalla maan varakkaimmalla väestönosalla on ennemmin pulaa tuottoisista sijoituskohteista kuin sijoitettavista varoista.

Tulo- ja varallisuuserojen kasvaminen pahentaa asiaa, sillä se ohjaa kasvavan osan kansakunnan tuloista pois kulutuksesta – ja heikentää investointi- ja kasvunäkymiä entisestään.

Samalla voimistuvat osaansa tyytymättömän pieni- ja keskituloisen kansan katkeruus ja protestiliikkeet niin kuin useissa viime vuosien vaaleissa on eri puolilla länsimaita nähty.

Ehkä jonkun pitäisi ryhtyä suojelemaan talouseliittiä oman ahneutensa haitoilta. Ja selostaa, miksi vauraus valuu talouden tuloportaita ylös- eikä alaspäin.

Kommentit

    Näytä lisää
    Kommentointi on päättynyt