Pääkirjoitus: Rinteenkin hallitus harhailee sukupolviharhan vallassa

Julkaistu:

PÄÄKIRJOITUS
Sillä on tulevillekin polville julkisen talouden ali- tai ylijäämiä suurempi merkitys, mitä niillä saadaan aikaan.
Suomen uusi hallitus on monin tavoin toista maata kuin aiemmat hallitukset, mutta ainakin yksi vuosien varrelta tuttu harha kummittelee tämänkin hallituksen talouspoliittisissa linjauksissa.

Se on kansanomainen mutta silti harhainen käsitys, jonka mukaan julkisen talouden alijäämät ja alijäämien kattaminen velkarahoituksella olisivat yhtä kuin nykypolvien yli varojen elämistä tulevien sukupolvien kustannuksella.

Tämä omanlaistaan moraalipopulismia edustava sitkeä sukupolviharha kummittelee Antti Rinteen (sd) hallituksen ohjelman yhdessä keskeisessä johdantolupauksessa.

Hallitus lupaa sukupolvien välistä oikeudenmukaisuutta, mikä onkin toki hieno tavoite. Myös suuri osa hallituksen esimerkeistä on kannatettavia, kuten vanhenevalle väestölle annettu lupaus huolehtia vanhuspalveluista ja nuorille annettu lupaus koulutus- ja työmahdollisuuksia.

Mutta sukupolvilupauksen talouspoliittinen täsmennys kompastuu tuttuun mutta silti omituiseen kotitalousharhaan.

Hallitus lupaa tasapainottaa julkisen talouden vuonna 2023, mikä voi olla hyvän talouskehityksen oloissa paikallaan mutta taantumassa haitallista. Sen perustelu on joka tapauksessa harhainen:

Julkinen talous on tarkoitus saattaa tasapainoon siksi, että ”emme halua elää tulevien sukupolvien kustannuksella”.

Linjauksen lienee tarkoitus kalskahtaa kunnialliselta, mutta se perustuu silti harhaiseen käsitykseen julkisen talouden ja kansantalouden peruspiirteistä. Se kumpuaa perustavaa laatua olevasta väärinkäsityksestä, että julkinen talous toimii kuin kotitalous.

Talouspolitiikan sukupolviharha ei toki ole Rinteen hallituksen keksimä, vaan aiempienkin hallitusten useita kertoja toistamia vakiovertauksia. Ja sama sammakko loikkii tämän tästä vaikutusvaltaisten europäättäjienkin puheenvuoroissa.

Viimeksi tällä viikolla EU:n komissio nuhteli Italian hallitusta liian suurista budjettialijäämistä ja siitä, että maan julkinen velka paisuu tulevien polvien piikkiin.

Komissio ei toki ole täysin hakoteillä, sillä valtioiden liika velkaantuminen voi aiheuttaa monenlaisia pulmia. Mutta sukupolvien väliset velkavastuut eivät kuulu näihin pulmiin.

Valtio ja muut julkisen talouden yksiköt sekä valtaosa niiden rahoittajista ovat yhteisöjä eivätkä henkilöitä. Ne ovat ”ikuisia” eivätkä minkäänlaisessa sukupolvirytmissä eläviä perheitä.

Jos jostakin syystä silti tuntuu tarpeelliselta inhimillistää julkinen talous mieltämällä valtion velat kulloinkin vuorossa olevan sukupolven veloiksi, pitäisi kai sama mielikuva ulottaa saatavien puolelle ja mieltää valtion velat niin ikään kulloinkin vuorossa olevan sukupolven saataviksi.

Jos jostakin kumman syystä jokin sukupolvi saisi päähänsä maksaa kaikki valtion velat pois, päätyisivät nämä lopulliset velkojen kuoletukset valtion silloisille – ja siis samaa sukupolvea edustaville – velkojille eivätkä joillekin jo tuonpuoleiseen väistyneille aiemmille polville.

Niinpä julkisen talouden velat ja niitä vastaavat saatavat siirtyvät polvelta toiselle aina täsmälleen samankokoisina.

Sillä on julkisen talouden ali- tai ylijäämiä suurempi merkitys, mitä niillä saadaan aikaan.

Äärimmäinen esimerkki on sotatalous, jollaista yleensä leimaa sotaa käyvän valtion jopa hillittömän mittavat budjettialijäämät.

Suomenkin valtio velkaantui viime sodissa todella raskaasti, mutta harvalle silloin – tai vieläkään – tuli mieleen moittia sotavuosien hallituksia ”tulevien sukupolvien kustannuksella” sotimisesta.

Julkisen talouden tasapainollakin on toki aikansa ja paikkansa, mutta ei siinä itsessään ole mieltä edes rauhan aikaisen talouspolitiikan lupauksena. Ei ainakaan sukupolviharhojen verukkeella.