Pääkirjoitus: Miksei vihapuhetta ehkäistä internetin ajokortilla?

Julkaistu:

PÄÄKIRJOITUS
Meitä ei päästetä auton rattiin ilman ajokorttia, rekisterinumeroita ja peltipoliiseja, mutta internetissä saamme kaahata vapaasti toistemme yli, erikoistoimittaja Arja Paananen ihmettelee.
Vihapuheen tuomia ongelmia on alettu ymmärtää vihdoin entistä paremmin meillä Suomessakin.

Sisäministeriön kokoama työryhmä julkaisi äskettäin listan suosituksista, joiden avulla vihapuheeseen voitaisiin puuttua systemaattisemmin. Yksi havainnoista oli, että lainsäädäntöä olisi muokattava uusiksi, jotta vihapuheen tuottajia olisi mahdollista rangaista tehokkaammin.

Johtavat mediatalot sekä toimittajien työtekijä- ja työnantajaliitot perustivat vastikään myös yhteisen tukirahaston auttamaan vainon ja häirinnän kohteeksi joutuneita journalisteja.

Kaikki tämä on tervetullutta heräämistä ongelmaan, joka alkaa muistuttaa kansantautia. Tai pikemminkin kyseessä on epidemia, joka leviää internetissä maailmanlaajuisesti.

Erikoista on, että vihapuheesta keskustellaan nykyisin kuin se olisi tullut jäädäkseen. Aivan kuin jossain olisi vihapuhegeneraattori, joka suoltaa ulos tuotettaan yhä enenevässä määrin – ja näin on oleva nyt ja ikuisesti.

Näin ei kuitenkaan tarvitsisi olla, jos uskaltaisimme puuttua yhteiskuntamme nykyiseen tabuun eli internetin käyttöön.

Haetaanpa vertailukohtaa autoilusta. Vain reilut sata vuotta sitten autot olivat samanlainen uutuus kuin netti on ollut meille viime vuosikymmeninä.

1900-luvun alussa tajuttiin pian, että kuljettajilta pitäisi ryhtyä vaatimaan ajamisen perustaitoja ja sääntöjen noudattamista. Kehitettiin ajokortti, rekisterinumerot ja autojen katsastukset, jotka kaikki ovat meille nyt itsestäänselvyyksiä.

Jokainen tietää ja hyväksyy, että liikenteessä olemme aina periaatteessa tunnistettavissa. Nykyisin jopa automaattisin kameroin.

Viranomaisten ja kanssaihmisten silmissä liikkumisestamme tulee kiinnostavaa vasta sitten, jos teemme jotain väärin. Jos ajamme humalassa tai ylinopeudella, tai jos aiheutamme kolarin tai ihmisuhrin.

Tunnemme myös termin rattiraivo, joka on kuljettajan äkillinen raivonpurkaus toista autoilijaa kohtaan. Tälle vihalle sukua on näppäinraivo.

Netissä me saamme kuitenkin raivota halutessamme ilman pelkoa kiinni jäännistä. Internetin toimintalogiikka on lisäksi sellainen, että se provosoi aggressiiviseen ilmaisuun, joten sivistyneinkin sanankäyttäjä saattaa syyllistyä vihapuheeseen kuin tartunnan saaneena.

Internet on siten vähintäänkin yhtä vaarallinen kuin olisi moottoritie, jolla kaikki saisivat kaahata ilman sääntöjä.

Internetin laajakaistalla kiihdyttävät niin ajokortittomat kuin humalaisetkin. Osa ajaa huvikseen ylinopeudella päin toisia näppäilijöitä. Monet ovat kaiken lisäksi ”bottiautoja” eli robotteja, joilla kiihdytetään tahallaan ihmisiä nettiraivoon.

Vihapuhetta karsisi, jos jokainen joutuisi suorittamaan nettikortin. Ensimmäinen nettikortti ajettaisiin jo päiväkoti-iässä, vaativammat tasot suoritettaisiin koulussa.

Nettikoulussa neuvottaisiin myös, kuinka voi oppia hillitsemään negatiivisia tunteitaan virtuaalimaailmassa. Aivan kuten perheväkivaltaan taipuvainen voi opiskella ”lyömätöntä linjaa”.

Jos internetin kaikkein vaarallisimpia piirteitä haluttaisiin todenteolla karsia, olisi otettava käyttöön myös joitakin rajoituksia.

Robottihenkilöllisyydellä hämääminen laitettaisiin kuriin. Valevideoille kehitettäisiin paljastustyökalut.

Äärimmäinen keino olisi luoda riippumattomia palveluntarjoajia, jotka ensin tunnistaisivat, mutta sitten uudelleensalaisivat käyttäjiensä henkilöllisyyden.

Anonymiteetin purkaminen säänneltäisiin kansainvälisesti ja tarkasti niin, että siitä ei tulisi autoritäärisille johtajille automaattista kansalaisten valvontatyökalua, mutta vakavissa rikosepäilyissä se olisi silti mahdollista oikeusteitse.

Ei kai tämän kaiken pitäisi olla teknisesti mahdotonta eikä edes eettisesti sopimatonta, jos me oikeasti haluaisimme estää ihmisten yliajot netissä?