Pääkirjoitus: Populismin voimistuminen on EU:n omaa syytä

Julkaistu:

Populismi voimistuu samoista syistä, joista syntyivät Euroopan viime vuosisadan ääriliikkeet.
Yksi ensi kuussa pidettävien eurovaalien ennakko-odotuksista on erilaisten protestipuolueiden ja niitä leimaavan populismin vahvistuminen.

Uusimpien kannatuskyselyiden perusteella kansallismieliset ja EU-vastaiset puolueet voivat saada yhteensä jopa 35 prosenttia EU-parlamentin edustajapaikoista (esimerkiksi Yle 26.4. ja European Council of Foreing Relations, ecfr.eu).

Yli kolmanneksen osuus kaikista parlamentin paikoista nostaisi populistit parlamentin toiseksi suurimmaksi ryhmäksi – jos keskenään erimieliset protestipuolueet haluavat ja onnistuvat ryhmittymään yhtenäiseksi ryhmäksi.

Kuinka vahvaksi ja kuinka yhtenäiseksi vallankäyttäjäksi populistipuolueet lopulta onnistuvat parlamentissa nousemaan, on vaaleihin asti ja vielä jonkin aikaa vaalien jälkeenkin arvoitus.

Sen ei kuitenkaan pitäisi olla suuren suuri mysteeri, mistä tyytymättömyyden, protestihengen ja populisminkin voimistuminen samaan aikaan miltei kaikissa EU-maissa johtuu.

Protestiliikkeet ja populismi voimistuvat paraikaa samanlaisista syistä, jollaiset nostivat valtaan viime vuosisadan Euroopan ääriliikkeitä Venäjän sosialismista ja Italian fasismista aina Saksan natsismiin.

Toki suurin osa Euroopan nykyisistä populistipuolueista on ainakin toistaiseksi sivistyneitä ja sovinnaisia verrattuna viime vuosisadan totalitaarisiin hirmuliikkeisiin. Mutta silti ne saavat kasvuvoimaa pitkälti samanlaisista juurisyistä.

Protestihengen ja tyytymättömyyden rehevintä kasvualustaa on tavallisten kansalaisten kokema taloudellisen epävarmuuden ja epäoikeudenmukaisuuden tunne.

Kun tunne ”kansan laiminlyömisestä” kasvaa aikansa ja muuttuu kiukuksi, alkaa se näkyä ja tuntua vaaliuurnilla. Kun ”petetyn kansan” luottamus valtaa pitäviin pettää, alkaa parlamentteihin nousta aiempaa radikaalimpia voimia.

Viime vuosisadan kaameat esimerkit kertovat, että osaansa tyytymättömän kansan turhautunut kiukku tuottaa radikaaleja vaalituloksia sitä varmemmin mitä suurempi osa työikäisestä väestä joutuu pitkäksi aikaa työttömäksi tai joutuu muutoin kärsimään pitkittyviä toimeentulovaikeuksia.

Niin kuin kävi esimerkiksi 1920-luvun Italiassa ja 1930-luvun Saksassa. Ja niin kuin on käynyt useissa EU-maissa kymmenen viime vuoden aikana.

Toki viime vuosisadan surkeimmissa vaiheissa ja Nyky-Euroopassa on enemmän eroavuuksia kuin yhtäläisyyksiä, mutta valitettavasti yhteisiäkin piirteitä löytyy.

Yksi näitä poliittisen epävakauden kausia yhdistävä tekijä on talouspolitiikan pahanlainen epäonnistuminen muutenkin vakavien talouskriisien jälkeen.

Viime vuosisadan surkeimpia talouspoliittisia virheitä olivat Saksan kesken 1930-luvun talouslaman toteen panemat brutaalit julkisen talouden vyönkiristykset. Niiden vaikutukset räjäyttivät jo valmiiksi vakavan suurtyöttömyyden kansalliseksi katastrofiksi – ja nostivat natsit valtaan.

Kohtalokas talouspoliittinen virhe oli ensimmäisen maailmansodan voittajavaltojen syytä, sillä ne painostivat Saksaa lamasta huolimatta talousvyön kiristyksiin sotakorvausten maksamiseksi.

Nyky-Euroopassa populistipuolueiden nousu alkoi vajaa vuosikymmen sitten, kun EU-maat ryhtyivät laajamittaisiin talouden vyönkiristyksiin kesken vuosikymmeniin ankarimman talous- ja rahoituskriisin.

Tälläkin kertaa vyönkiristykset pahensivat talouskriisin haittoja, kuten työttömyyttä ja tyytymättömyyttä. Kriisiä pitkittäneet ja pahentaneet vyönkiristykset olivat EU-komission ja euroalueen keskuspankin EKP:n vaatimus.

Siksi myös populismin nousu on pitkälti EU:n omaa syytä.