Pääkirjoitus

Pääkirjoitus: Kilpailuyhteiskunta alkaa koulusta – lapsia ei auta, kun vanhempi sanoo ”ei minun lapsuudessani”

Julkaistu:

Pääkirjoitus
Tällä viikolla on puhuttu lasten kokemasta köyhyydestä ja siitä, miten paljon vähävaraisten perheiden lapsia kiusataan koulussa.
Pelastakaa lapset -järjestö julkaisi alkuviikosta lapsen ääni -kyselyn tulokset. Niistä ilmeni, että lähes 70 prosenttia vähävaraisten perheiden lapsista kertoi joutuneensa kiusatuksi. Hyvin toimeentulevien perheiden lapsilla luku oli 40 prosenttia. Hätkähdyttävä oli myös tieto, että vaikka lähes kaikissa kouluissa oli käsitelty kiusaamista, vain joka kolmannen vastaajan koulussa oli käsitelty köyhyyttä. Vastaajia kyselyssä oli hieman yli 1700 ja se toteutettiin verkkokyselynä keväällä.

Asia on niin tärkeä, että soitin vielä Mannerheimin lastensuojeluliittoon kysyäkseni, miltä tulokset heistä kuulostivat. Yllättivätkö ne? Eivät yllättäneet vaan vahvistivat meillä olevaa kuvaa, sanoi johtava asiantuntija Esa Iivonen.

Lapset elävät kulutuskeskeistä elämää, aivan kuten aikuisetkin. Kun lapsella tai nuorella on uusi, mielenkiintoinen tavara, se kiinnostaa muita ja antaa Iivosen sanoin omistajalleen enemmän sosiaalista liikkumatilaa. Siinä missä aikuinen myös lapsi rakentaa tavaroilla kuvaa itsestään.

Muutama vuosi sitten kaikkialla näkyi Pokemon Go -peliä pelaavia lapsia ja nuoria. Jos lapsella oli sen verran vanhempi puhelin, ettei peliä voinut ladata siihen, hän jäi auttamatta ulkopuoliseksi. Siinä on varsin konkreettinen esimerkki, miten vähävaraisuus näkyy lapsen elämässä.
Mainos (Teksti jatkuu alla)
Mainos päättyy

Lapsen ääni -kysely vahvistaa tämän. 30 prosenttia kyselyyn vastanneista kertoi joskus tai usein kokeneensa, ettei kuulu joukkoon, koska hänen perheellään ei ole ollut varaa johonkin mihin muilla on. Rahasta puhuminen myös tuntui vaikealta ja köyhyyden kokemuksiin liittyi osalla vastaajista häpeän tunteita tai tarvetta salailla asiaa.

Aikuiset lähestyvät asiaa omasta näkökulmastaan. He sanovat helposti ”ei minun lapsuudessani”. Esa Iivonen sanoo viisaasti, että aikuisen pitää ymmärtää, miten lapsuus on aikaan ja paikkaan sidottua. Ei sitä voi museoida sellaiseksi kuin oma lapsuus on ollut. 1980-luvun peruskoulussa ei varmasti haitannut, kun ei ollut kännykkää – kenelläkään ei ollut. Se tieto ei nykylasta auta. Aikuiset ovat myös lasta vahvempia ja henkisesti valmiimpia. Aikuinen voi tietoisesti rakentaa identiteettinsä niukan kulutuksen varaan ja olla elämäntyyliinsä hyvin tyytyväinen. Mutta kuka on kuullut downshiftaavasta lapsesta?

Koulu on siitä herkkä paikka, että siellä vertaaminen on helppoa. Opettajien pitäisi olla tarkkoja, etteivät he vain vahingossakaan luo vertailukokemuksia. Esimerkiksi kysy koko luokalta loman jälkeen ”kertokaa, mitä teitte lomalla”. Jos valtaosa luokasta on käynyt ulkomaanmatkalla tai kiertänyt kaikki kotimaan huvipuistot, on karua kertoa, ettei koko kesänä poistunut kotikunnasta. Sitäkin voisi miettiä, onko monen päivän leirikoulu tarpeellinen. Vaikka itse leirikouluun on kerätty rahaa myyjäisillä, lapsi tarvitsee useamman päivän reissuun taskurahaa. Sitä ei ole joka kodissa antaa.

Opettajista tuntuu – täysin oikeutetusti – että kouluun ladataan valtavasti odotuksia. Silti lähes parasta mitä voi toivoa, on ajatteleva, lasten sosiaalisten suhteiden sisään näkevä ja kiusaamisen estävä opettaja. Mutta ei tätä vain opettajille voi jättää. Jos valtaosassa kouluja ei käsitellä köyhyyttä, jokainen meistä voi selittää lapselle vähävaraisuuden syitä ja seurauksia: sairautta, työttömyyttä, elämän arvaamattomuutta. Ja kuunnella herkällä korvalla, kun lapsi kertoo mieltään painavista asioista. Ennen kuin alkaa neuvoa, kannattaa miettiä tarkasti, mitä sanoo.

Kommentit

    Näytä lisää
    Kommentointi on päättynyt