Itämeren pohjaan Venäjän ja Saksan välille kaavailtu toinen kaasuputki Nord Stream 2 on saanut vihreää valoa Venäjän ja Saksan lisäksi nyt myös Suomelta.
Selvästi Suomea kriittisemmät Ruotsi ja Tanska ovat kallellaan kiellon suuntaan mutta empivät yhä kantaansa, kun taas Baltian maat ja Puola ovat joltisenkin jyrkästi putkea vastaan.
Suomi puntaroi putkikantaansa lähinnä ympäristökysymyksenä. Saksa ja Venäjä sekä putkiprojektia ajavat energiayhtiöt markkinoivat sitä lähinnä energiahankkeena.
Mutta tässä putkessa on kyse paljosta muustakin kuin ympäristöstä tai energiahuollosta.
Putki vaikuttaa yhtä hyvin Itämeren alueen ja tätä laajemmin koko Euroopan valta-, voima- ja turvallisuuspoliittiseen tasapainoon – ja niiden muutoksiin. Se vaikuttaa myös Euroopan unionin sisäisiin jännitteisiin.
Jos kyse olisi ”vain” ympäristöstä ja energiahuollosta, putkesta tuskin olisi herännyt niin voimakkaita ja jyrkästi ristiriitaisia tuntemuksia.
Yksi putkihankkeen kiistakysymys on syntynyt siitä, että se on leimallisesti venäläinen hanke.
Putkea puuhaavan yhteenliittymän pääosakas on venäläisjätti Gazprom, joka myös toimittaisi putkessa idästä länteen virtaavan maakaasun. Kaasuyhtiöllä ja putkella on Venäjän valtiojohdon vahva tuki.
”Jyrkin vastarinta kumpuaa aivan muunlaisista huolista kuin ympäristöhuolista.
Venäläistausta herättää huolta esimerkiksi siitä, että putki lisää Länsi-Euroopan riippuvuutta venäläisenergiasta, ja että tämä antaa Venäjän johdolle lisää valtaa käyttää energiatoimituksia valtapoliittisena vipuvoimana muissakin kuin energiaan liittyvissä pyrkimyksissä.
Mutta kaasuputki ei ole pelkästään Venäjän hanke. Se on miltei yhtä paljon Saksan projekti, jota tämä tarvitsee oman energiahuoltonsa tärkeäksi täydentäjäksi.
Nord Stream ei ole Venäjän ja EU:n vaan Venäjän ja Saksan projekti.
Se lähentää ja osaltaan sitookin Venäjää ja Saksaa toisiinsa. Se on niiden yhteinen strateginen hanke, jossa niillä on yhteisiä etuja.
Ja juuri siksi se lienee herättänyt osassa vaikutuspiirinsä muissa maissa keljuja menneisyyden muistoja, pelkoja ja osin jyrkkääkin vastarintaa. Samasta syystä se lisää EU:n sisäisiä jännitteitä.
Eurooppalaista historiaa ei tarvitse penkoa sataakaan vuotta taaksepäin sen ymmärtämiseksi, että Saksan ja Venäjän ”liiallinen” vahvistuminen ja niiden keskinäinen strateginen lähentyminen voi herättää epäluuloakin.
Ehkä historian traumat ja maantieteen arkitodellisuus valaisevat, miksi juuri Baltian maissa, Puolassa ja Ukrainassa Venäjän ja Saksan kaasuputki herättää jyrkintä vastarintaa. Ja miksi jyrkin vastarinta kumpuaa aivan muunlaisista huolista kuin ympäristöhuolista.
