Pääkirjoitus: Yksinäisyys on yhteinen hätätila - Pääkirjoitus - Ilta-Sanomat

Pääkirjoitus: Yksinäisyys on yhteinen hätätila

Yksinäisyydessä karua on, että siltä ei ole turvassa minkään ikäisenä, kirjoittaa erikoistoimittaja Heidi Hagelin.

28.3.2018 21:00

”Minulla ei ole ketään, jolle puhua.” ”Mitä mä voin tehdä? Kukaan ihminen ei rakasta mua tai muutenkaan pidä tärkeänä ihmisenä.” Nuo lauseet on kuultu lasten ja nuorten suusta. Ne ovat otteita Niina Junttilan kirjasta Kavereita nolla – Lasten ja nuorten yksinäisyys (Tammi 2015). Ilta-Sanomat kertoo tällä viikolla yksinäisyydestä. Miltä se tuntuu? Mitä aiheuttaa? Miten tilannetta voisi yrittää korjata?

Kiteytetysti sanottuna yksinäisyys satuttaa. Ja pidemmän päälle sairastuttaa. Siksi oikeastaan ihan kaikkien pitäisi olla kiinnostuneita siitä, miten asiaa voi parantaa. Tällä viikolla lehdessä on esitelty erilaisia keinoja. Joskus paras apu on toimiva arki. Päiväkodeissa, kouluissa, työpaikoilla, vammaislaitoksissa ja vanhusten palvelutaloissa voi rakentaa sosiaalisia suhteita.

Varsin paljon yksinäisen huomioimiseksi voi tehdä meistä itse kukin. Turhan paljon on edelleen sitku–mutku-ajattelua, eli ajatellaan, että sitku on aikaa, niin menen käymään. Mutku sitä oikeaa hetkeä ei koskaan tullut. Näin sanoi sosiaali- ja terveyspolitiikan professori Juho Saari. (IS 27.3.) Saari oli puheenjohtajana työryhmässä, joka pyrki eriarvoistumisen pysäyttämiseen.

Näin pääsiäisen aikaan meistä jokainen voi ottaa tuosta ajatuksesta kiinni. Arki ei paina täydellä voimalla päälle, joten nyt on oikea hetki soittaa sille ystävälle, tuttavalle tai sukulaiselle, jolle on ajatellut soittaa sitku on aikaa.

 Kiteytetysti sanottuna yksinäisyys satuttaa. Ja pidemmän päälle sairastuttaa.

Yksinäisyydessä karua on, että siltä ei ole turvassa minkään ikäisenä. Yksinäisiä on lapsissa, nuorissa, työikäisissä ja vanhuksissa. Rajulta kuulostaa nuoren suusta lause: ”Mulla on vaan niin helvetin paha olla tässä yksinäisyydessäni, että mä en enää kauaa jaksa”. Tämäkin ote on Niina Junttilan kirjasta.

Pienten lasten vanhempien yksinäisyydestä on puhuttu paljon. Tosin niinkin voi käydä, että lapsi lievittää yksinäisyyttä. Vanhusten yksinäisyys on yhtä lailla riipaisevaa – tunne siitä, että kukaan ei enää tarvitse eikä välitä käydä katsomassa.

Jos saisin päättää, suosisin vanhusten palveluasumista siten, että lapset ja vanhukset kohtaavat mahdollisimman usein. Esimerkiksi päiväkotia ja vanhainkotia samassa pihapiirissä, ja käyttöön yhteisiä tiloja. Uskon, että se tuottaisi iloa molemmille osapuolille. Useimmat pienet lapset nauttivat esiintymisestä ja iloitsevat, kun jollain on aikaa syventyä kuuntelemaan heidän kertomuksiaan. Vanhusten elämään lapset toisivat takuuvarmasti vaihtelua, uskoakseni myös iloa.

Lähes 20 vuotta yksinäisyyttä tutkinut kasvatuspsykologian apulaisprofessori Niina Junttila sanoo, että yksinäisyys on vastaavanlainen elimistön signaali kuin nälkä tai jano. (IS 26.3.) Nälkä johtuu ruoan, jano nesteen ja yksinäisyys seuran puutteesta. Juho Saaren johtama asiantuntijaryhmä puolestaan totesi, että yksinäisyys on eräs tärkeimmistä hyvinvointia ja terveyttä alentavista tekijöistä. Onko siis ihme, että yksinäisyys satuttaa ja sairastuttaa?

Paljon yksinäisyyden pelottavuudesta kertoo, miten jo potentiaaliseen yksinjäämisen ja turvattomuuden uhkaan reagoidaan. Itse hätkähdin, kun 60:tä vuotta lähestyvä, hyvin toimeentuleva ja korkeasti koulutettu ihminen sanoi: ”Olen alkanut ajatella, uskaltaako tässä maassa vanheta. Kun katsoo, miten yksinäisiä vanhuksia hoidetaan, jos kukaan perheenjäsen ei pääse avuksi.” Puhuja edustaa ihmisryhmää, jonka oletetaan pystyvän järjestämään asiansa oikein hyvin, myös vanhuudessaan.

Professori Saari osui aivan oikeaan sanoessaan, että suomalaisten todellinen perusturva ovat toiset ihmiset.

Osion tuoreimmat

Luitko jo nämä?