Pääkirjoitus: Vuotta 1918 ei ole käsitelty loppuun

Julmaa historiaa ei ole vieläkään helppo kohdata. Myös tutkijoille on edelleen työtä.

Monet sisällissodan jäljet ovat vielä tallella. Luodin iskemä Tampereen Aleksanterin koulun seinässä.

9.3.2018 21:00

Tampereen valtauksen 16-vuotiaana nähnyt ja kokenut Helmi Haapanen sanoi muistelmateoksessaan viisaasti:

”Jollakin toisella henkilöllä on varmasti toisenlainen kertomus kansalaissodasta kuin minulla. Jokaisella kertomuksella on oikeutuksensa, kunhan ne ovat rehellisiä.”

Haapanen oli puuvillatehtaan tyttö, jota isä ei päästänyt punakaartiin. Myöhemmin hän näki ja ymmärsi sen, ettei sisällissodassa ollut yhtä totuutta. Tampereelle kuusenhavu lakissa hyökännyt pohjalainen suojeluskuntalainen oli omassa mielessään yhtä oikealla asialla kuin katubarrikadia puolustanut työläinen.

Sisällissodan repimä kahtiajako elää vieläkin. Halu ymmärtää ja tietää toisenlaisesta totuudesta on pitkä prosessi, eikä se ole vielä täysin ohi. Se vaatii historiallisten tapahtumien käsittelyä mahdollisimman avoimesti.

– Tärkeintä on, että ihmiset keskustelevat ja kuuntelevat. Silloin myöskin ne omat näkökannat joutuvat uudelleenarvioinnin kohteeksi. Mutta edelleen on niitä, jotka pitävät yllä omaa vahvaa tulkintaansa, joko punaista tai valkoista, ideologisista tai poliittisista syistä, sanoo folkloristiikan dosentti ja Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran erikoistutkija Ulla-Maija Peltonen.

Onneksi vastakkainasettelu on neljässä-viidessä sukupolvessa jo lientynyt, ja tänä vuonna se toivottavasti lientyy edelleen – ovathan vuoden 1918 väkivallan, kauhun ja kuoleman kuukaudet nyt hyvin voimakkaasti esillä.

Media kertoo sisällissodasta päivittäin. Museot ovat vahvasti mukana: ne tehostavat näyttelyjään uusin interaktiivisin ja audiovisuaalisin keinoin. Museokeskus Vapriikissa vierailija jähmettyy paikalleen, kun tykki pamahtaa ja kranaatti vinkuu keskellä Tampere 1918 -näyttelyä. Sisällissota elää kulttuurissa: kirjallisuudessa, teatterissa, elokuvissa ja kuvataiteessa. Seminaarit ja työväenopistojen luentosarjat keräävät täysiä saleja.

Sodan julkisessa muistamisessa on jo vuosikymmeniä puhuttu anteeksiannosta ja kansakunnan eheytymisestä. Silti ei ole vieläkään helppoa kohdata sitä tosiasiaa, että oma kotimaa muuttui tappotantereeksi. Kertomukset ovat niin surullisia ja julmia ja ne sijoittuvat niin lähelle: kotikulmille.

 Meillä ei ole vielä paljoakaan tietoa esimerkiksi julmuuksiin ja teloituksiin osallistuneiden tavasta käsitellä omaa menneisyyttä.

Varsinkin pienillä paikkakunnilla julmat sukutarinat vaikuttavat yhä vielä elämänmenoon ja ihmisten kanssakäymiseen.

Jämsän seudulla, sotatoimialueen takana, jälkipuhdistus oli poikkeuksellisen raaka. Valkoiset ampuivat 70–80 punaista tai punaiseksi epäiltyä, suuren osan uhreistaan kirkonmäellä.

Keskustelun ja kuuntelemisen merkitys on ymmärretty Jämsässä. Lääninrovasti Pentti Leppänen piti seurakunnalleen rauhan ja sovinnon messun Jämsän kirkossa. Toimittaja Risto Hakola kirjoitti Jämsän Seutuun laajan juttusarjan ja sen lisäksi näytelmän murhamies Johannes Fromista eli Rummin Jussista ja tämän vangista. Kaikesta huolimatta Jämsässä ei tänäkään keväänä ole kaikkien puolueiden ja järjestöjen yhteistä muistotilaisuutta tragediasta. Vasemmisto pitää omansa, ja se järjestetään seurakunnan luvalla sadan vuoden takaisella teloituspaikalla: kirkkomaalla.

Kansakunnan yhteinen, valtakunnallinen vuoden 1918 muistojuhla jää sekin pitämättä. Se tuntuu hämmentävältä. Yhden tärkeän symbolisen eleen valtiovalta olisi voinut tehdä: järjestää lisärahoituksen sotasurmat 1914–1922 -hankkeelle, jonka tiedot sisällissodan uhreista ovat osin puutteellisia. Tiedostoa on vuoden 2004 jälkeen täydennetty vain vapaaehtoisvoimin.

Tutkijoillekin on vielä työtä.

– Meillä ei ole vielä paljoakaan tietoa esimerkiksi julmuuksiin ja teloituksiin osallistuneiden tavasta käsitellä omaa menneisyyttä, Peltonen sanoo.

Niin. Menneisyyden käsittely taitaa olla päättymätön sarka.

Osion tuoreimmat

Luitko jo nämä?