Pääkirjoitus: Suomen urheilu tarvitsee tähtiä – lisää niskasia ja pärmäkoskia, kiitos!

Julkaistu: , Päivitetty:

Pääkirjoitus
Iivo Niskasen kultamitali ja Krista Pärmäkosken hienot hiihdot pelastivat Suomen olympiajoukkueen ja valmennusjohdon katastrofilta, kirjoittaa toimituspäällikkö Timo Paunonen.
Viimeisten kisapäivien hieno menestys ei kuitenkaan poista tosiasiaa, että Suomen urheilu on ollut melkoista taaperrusta viime vuosien arvokisamenestyksen perusteella. Koko suomalainen urheilukulttuuri, mediaa myöten, iloitsee pronsseista, neljänsistä sijoista ja pisteistä tai uskomattomasta venymisestä – 20 parhaan joukkoon.

Tässä mielessä Iivo Niskasen kuninkuusmatkan 50 kilometrin kultamitali on enemmän kuin virkistävä poikkeus.

Suomi oli pitkään urheilun suurmaa sekä kesälajeissa että talvilajeissa. Pieniä notkahduksia tuli, mutta aina palattiin kultakantaan. Urheilijat saivat palkintonsa ja taloudellista turvaa. Urheiluhullu kansa rakasti sankareitaan. Urheilukentät ja pihat täyttyivät eeromäntyrannoista, mattinykäsistä, marjomatikaisista, pekkavasaloista ja lassevireneistä.

Urheilun sankarit ajoivat nuoret urheilun pariin, esikuvia riitti ja harrastajamassoista kouliintui hyvässä valmennuksessa uusia lahjakkuuksia kansainvälisille kilpakentille. Ja kansa katsoi ja kuunteli kisaselostuksia sekä kannusti omia olympiatähtiään paikan päällä: Helsingin olympiastadion pullisteli, kun Lasse Virén ja Pekka Vasala, yleisurheilun kultamitalistit, palasivat Münchenin olympiakisoista 1972. Virén juoksi vielä 5000 metrin maailmanennätyksen.

Voiko suurempaa urheiluelämystä kokea?

Kun menestystä ei tule, silloin riittää suomalaiskansalliseen tyyliin selityksiä, joiden kärki on aivan jossain muualla kuin urheilujohdossa. Yleensä se on muiden maiden dopingissa – jota sitäkin toki esiintyy – tai rahassa. Kun Norja kahmii yli 30 mitalia Etelä-Koreasta ja Islanti pelaa jalkapallon MM-kisoissa ensi kesänä, voidaan lopettaa puheet Suomen pienuudesta kansakuntana. Yhtenä selityksensä tarjotaan myös kilpailun koventumista. Suomalaisten paraatilajeihin, jos niitä yleensä vielä on, tulee uusia maita ja urheilijoita, joille menestyminen on tärkeää. Silti Norja pitää pintansa: kun joukkue palaa kotiin, mitalit pitäisi tuoda eri kyydeillä lentokoneen painorajoitusten takia.

Karvas totuus on, että nykyinen valmennusjärjestelmä huippu-urheiluyksiköineen ei tuota meille tarpeeksi tähtiä. Onko ongelma valmennuksessa vai henkisellä puolella? Tuntuu, että suomalaisilta puuttuu asennetta eli sitä kuuluisaa sisua viedä suoritus äärirajoille. Joukkuelajeissa peliä hallitsee monesti pelko, jota ei näe vaikkapa Islannin jalkapallojoukkueen rynnistyksessä – oli vastassa kuka tahansa.

Urheilu on terveellistä liikuntaa, mutta ennen kaikkea se on myös viihdettä. Suomelta puuttuvat kansainväliset megatähdet, lajiensa huiput, jotka vuodesta toiseen hallitsevat palkintokorokkeita ja joiden pelkkä ilmestyminen kisapaikalle saa kilpakumppaneiden jalat veteläksi. Suomalainen valmennusjärjestelmä puhuu kunnon tähtäämisestä kauden päätapahtumaan, MM-kisoihin, EM-kisoihin tai olympialaisiin. Muiden maiden tähtiurheilijat ovat ilman loukkaantumisia aina kunnossa, kauden alussa, keskellä ja itse kisoissa.

Tenniksen supertähti, sveitsiläinen Roger Federer, 36, voitti Australian avoimet tammikuussa. Hän on varmasti kova luu Wimbledonissa kesällä ja Yhdysvaltain avoimissa loppukesästä. Missä ovat Suomen rogerfedererit?

Huippu-urheilun pitäisi – sananmukaisesti – keskittyä huippuihin, ja niihin lajeihin, joissa me ollaan totuttu menestymään ja joissa on riittävästi valmennustietämystä. Kärjistetään hiukan. Keihäänheitto on suomalaisten sydäntä lähellä: keskitytään siihen. Mäkihyppy on tyyppiesimerkki siitä, miten tietämys ja osaaminen voidaan myös hukata. Me emme pärjää massalla ja isoilla kisajoukkueilla, joihin pääsemiseen tuntuu riittävän hyvä sijoitus SM-kisoissa tai yksi onnistuminen maailmancupissa.

Suomen urheilujohto elää Suomessa aikakautta, jota ei vain enää ole. Suomi tarvitsee kansainvälisiä isoja tähtiä. Iivo Niskanen, Krista Pärmäkoski ja Lauri Markkanen ovat jo lähes tähtiä, lajiensa valtiaita.

Heidän lisäkseen tarvitaan muitakin.

Kommentit

    Näytä lisää
    Kommentointi on päättynyt