Ystävät, jotka eivät päässeet irti

Laura Juntunen palasi teinivuosiensa pikkukaupunkiin selvittääkseen, mitä hänen vanhalle kaveriporukalleen kuuluu. Syntyi kirja, jonka kirjoittamisen aikana neljä lapsuuden ystävää menetti henkensä. Se sai Juntusen pohtimaan, miksi hän itse on yhä elossa.

13.8. 8:00

On juhannus, lämmin kesäilta. Laura on 14-vuotias, Henkka samaa ikäluokkaa. He polttavat pilveä Raahen Keskuskoulun edessä.

Laura kallistaa keinussa päätään taaksepäin ja tuntee maailman pyörivän.

Henkka hyppää autoon ja jatkaa iltaa Kalajoelle. Kalajoella Henkkaa painostetaan. Henkka ei halua piikittää huumeita, mutta Eetu yllyttää, miltei pakottaa.

Piikki uppoaa suoneen, mäntä työntää Subutexia verenkiertoon.

Laurakin olisi voinut olla mukana tällä reissulla. Mutta toisin kuin Henkkaa, kotiintuloaika esti häntä lähtemästä.

Vasta 15 vuotta myöhemmin ymmärsin, että me katsoimme maailmaa aina eri tavalla, aivan erilaisista lähtökohdista. Sinulle siinä ei ollut kyse valinnasta. Ei vaihtoehtoja ollut olemassa.

Näin Laura, koko nimeltään Laura Juntunen, 30, kirjoittaa tuoreessa esikoiskirjassaan Subutex-kaupungin kasvatit. Kirja on tositarina Pohjois-Pohjanmaalla sijaitsevan Raahen pojista ja miehistä, joiden elämää Subutex on hallinnut aina 1990-luvulta näihin päiviin saakka. Kirjan keskiössä on Juntusen lapsuudenystävä Henkka, joka on käyttänyt huumeita yli 20 vuoden ajan. Juntunen seurasi kirjaa varten Henkan elämää kaksi vuotta.

Henkka on yksi harvoista Juntusen teinivuosien kavereista, joka on yhä elossa.

Henkka on samaa ikäluokkaa kuin Laura Juntunen.

Vaikea masennus, itsetuhoisuus, anoreksia, yksinäisyys. Siinä Laura Juntusen omat teinivuodet pähkinänkuoressa.

Kunnes hän tapasi Raahen keskustassa Henkan ja Henkan kaverit.

– He ottivat mut osaksi kaveriporukkaa sellaisena kuin olin, Juntunen kertoo.

Suurimmat huolet unohtuivat uusien ystävien seurassa. Ystävät toivat Juntusen elämään ratkaisun, joka palautti värit maailmaan.

– Uskon, että tämä on monelle tunnistettava reitti ja kokemus siitä, kuinka on päätynyt päihdepiireihin, Juntunen sanoo.

Hän tiedosti, että Henkan porukkaan kohdistui ennakkoluuloja ja halveksuntaa. Kaveriporukka koostui pitkälti rikkinäisten perheiden kasvateista. Heistä, joiden kodeissa päihteillä oli päärooli jo vauvavuosina, ja päihdeongelmat jatkuivat yli sukupolvien.

Juntunen taas oli tasapainoisen, keskiluokkaisen perheen kasvatti. Hän lähinnä kurkisti siihen maailmaan, jossa Henkka ja muut viettivät koko elämänsä.

– Erään ystävän vanhempia oli varoiteltu, että heidän lapsensa ei kannattaisi liikkua mun kanssa, koska mä liikuin ihmisten kanssa, joiden epäiltiin käyttävän huumeita, Juntunen sanoo.

He ottivat mut osaksi kaveriporukkaa sellaisena kuin olin.

Laura Juntusen kirja on tositarina miehistä, joiden elämää Subutex on hallinnut 1990-luvulta näihin päiviin saakka.

Juntusen puheista ja kirjasta paistaa läpi lähtökohtien merkitys. Mikäli Juntusen lähtökohdat olisivat olleet samanlaiset kuin Henkalla, hänkin olisi lähtenyt sinä juhannuksena Kalajoelle. Tosin hän ei usko, että häntä olisi yllytetty piikittämään. Kaveriporukka suojeli Juntusta, eikä antanut hänen kokeilla kaikkea.

– Mutta jos olisin jatkanut niissä porukoissa pyörimistä, enkä olisi ollut kenekään tyttökaveri, niin jossain vaiheessa mullekin olisi varmaan tarjottu. Sellaisissa tilanteissa naisen rooli päihdeporukoissa muuttuu tosi paljon, hän sanoo.

Koska Juntusen kotitausta oli vakaa, hänellä oli 14-vuotiaana tarkat kotiintuloajat, eikä tuosta vain reissuun lähtö käynyt päinsä. Hänen oli pakko lähteä kotiin. Silloin hän koki jäävänsä kaikesta siististä paitsi.

– Inhosin niitä rajoja. Mutta ne ovat myös suojanneet mua tosi paljon.

Juntunen ei pidä omana ansionaan sitä, että jätti päihdeporukat 18-vuotiaana. Hän ei pidä sitä merkkinä siitä, että hän olisi ollut jotenkin erityisen lujaluontoinen tai ”ottanut itseään niskasta kiinni”.

Juntusen mielestä hänen ja kaveriporukan erilaiset kohtalot ratkaisivat lähtökohdat, verkostot ja yhteiskunnalliset rakenteet.

Rakenteet eivät suosi kaikkia, kuten Henkkaa. Juntusesta se on surullista.

Julkisessa keskustelussa suhtautuminen huumeidenkäyttäjiin on viime vuosina muuttunut. Ensinnäkään heistä ei enää – onneksi – sovi puhua miten tahansa.

Vuonna 2018 tämän sai kokea keskustan entinen kansanedustaja ja Oulun entinen kaupunginvaltuutettu Riikka Moilanen, joka viittasi kaupunginvaltuuston kokouksessa ammattimaisesti esimerkiksi alkoholia ja huumeita käyttäviin henkilöihin ihmisroska-termillä. Seurauksena hän sai potkut Pihlajalinna Oulu Oy:n toimitusjohtajan tehtävistä.

Viime kuukausina on käyty paljon keskustelua huumausaineiden valvotuista käyttöhuoneista, joiden perustamista ajava kansalaisaloite sai yli 50 000 allekirjoitusta ja etenee eduskuntaan. Asiantuntijat sekä Suomessa että ulkomailla ovat olleet miltei yksimielisiä käyttöhuoneiden positiivisesta vaikutuksesta. Terveyden ja hyvinvoinnin laitos THL suositteli alkuvuodesta valvottujen huumeidenkäyttötilojen laillistamista kokeiluluontoisesti.

Päällepäin näyttää siltä, että päihdeongelmista kärsiviin suhtauduttaisiin inhimillisemmin kuin ennen. Asia ei kuitenkaan välttämättä ole näin. Helsingin Sanomat julkaisi heinäkuun lopussa artikkelin, jonka mukaan monet päihteidenkäyttäjät saavat eriarvoista kohtelua hätäkeskukselta ja terveydenhuollossa.

Kirjaa tehdessään Laura Juntunen todisti muun muassa avointa huumekauppaa.

Juntunen huomasi kirjaa tehdessään, kuinka ihmisten suhtautuminen Henkkaan ja Henkan ystäviin oli muuttunut vuosien aikana. Jo nuorena heihin suhtauduttiin lähtökohtaisesti negatiivisesti, mutta sentään siltä kantilta, että nuorena voi tehdä virheitä ja antaa armoa.

Kolmikymppiseen Henkkaan suhtauduttiin Juntusen mielestä paljon kurjemmin.

– Aikuisiin päihdesairaisiin suhtaudutaan usein niin, kaikki on ollut heidän omaa valintaansa. Se ei kuitenkaan pidä paikkaansa, hän sanoo.

Miten Henkkaan sitten käytännössä nykyään suhtaudutaan? Jotain osviittaa antaa kirjassa kerrottu tilanne Oulun Valkean ostoskeskuksesta, jossa asiakkaat tuijottavat Henkkaa ja Henkan ystävää Allania, vaikka he ovat vain poikenneet ostamaan kupin kahvia.

– Naapuripöydässä istuva mies tuijottaa meitä kuin eläintarhan elukoita, Henkka kuvailee kirjassa.

Tietynlaiset laitapuolen kulkijat erottuvat massasta ja herättävät huomiota, usein negatiivista sellaista. Tuijottaminen ja vähättely eivät todennäköisesti edistä sitä, että he jättäisivät vanhan elämän taakseen.

– Henkka on niin paljon enemmän kuin pelkkä huumeidenkäyttäjä, Juntunen sanoo.

Se sivustakatsojilta usein unohtuu.

Aikuisiin päihdesairaisiin suhtaudutaan usein niin, kaikki on ollut heidän omaa valintaansa. Se ei kuitenkaan pidä paikkaansa.

Juntunen kuvailee kirjan tekoprosessia ristiriitaiseksi kokemukseksi. Henkka ja muut olivat vanhoja tuttuja, joiden elämä oli ajautunut eri reitille kuin hänen. Etenkin ensimmäinen tapaaminen jännitti valtavasti.

Kohtaamisissa oli kuitenkin alusta saakka paljon tuttua. Juntunen, Henkka ja muut palasivat menneisyyteen ja muistelivat teinivuosien kesiä yhdessä. Miltä se tuntui, kun elämä oli vielä edessä.

Juntunen mietti, kuinka paljon ja samalla kuinka vähän olikaan muuttunut.

Henkka oli se sama ihminen kuin 15 vuotta aiemmin. Mitä enemmän Juntunen pyöri Henkan porukan kanssa Oulun ja Raahen yössä, sitä kummallisemmalta hänen tuntui palata kotiinsa. Oli päiviä, jolloin Laura todisti avointa huumekauppaa. Oli aseita, neuloja, kaikkea.

– Kontrasti omaan arkeeni oli valtava.

Subutex levisi Raaheen 1990-luvulla.

Kontrasti omaan arkeeni oli valtava.

Laura Juntusen lähtökohdat elämään olivat täysin erilaiset kuin Henkalla.

Tuntui pahalta nähdä, että Henkka oli yhä koukussa, Juntunen kertoo. Vielä surullisempaa oli nähdä lasten asema päihdemaailmassa. Huumeet kun hyvin usein menevät lasten edelle – myös Henkan kohdalla. Kahden lapsen isä ei saanut kierrettä poikki.

Tekoprosessin raskaimpia hetkiä oli neljän kaverin kuoleminen prosessin aikana. Kirjassa heitä kutsutaan nimillä Eetu, Valo, Pauli ja Elias.

Jo aiemmin Juntusen nuoruusvuosien porukasta oli kuollut jo kymmenkunta ihmistä, osa hyvin nuorina. Monella heistä oli lapsia.

Surullisia ja turhia kuolemia, kuten Juntunen sanoo. Ja yhä tavallisempia tämän päivän Suomessa.

Vuonna 2020 Suomessa kuoli huumeisiin Tilastokeskuksen mukaan 258 henkilöä. Edellisvuoteen verrattuna etenkin nuorten miesten huumausainekuolemien määrä kasvoi merkittävästi.

Suomessa huumeisiin kuolevien keski-ikä on tulkintatavasta riippuen 32–34 vuotta. Muualla Euroopassa samasta syystä kuollaan keskimäärin 10 vuotta vanhempana. Tänä vuonna julkaistun

Euroopan huumeraportin
mukaan Suomi johtaa huolestuttavaa tilastoa: Suomessa huumeisiin kuolee suhteessa eniten alle 25-vuotiaita, kun verrataan kaikkia EU-maita sekä Turkkia ja Norjaa.

Juntunen on kehityksestä luonnollisesti huolissaan. Siksikin on hyvä, että yhteiskunnallinen keskustelu aiheesta on aktivoitunut. Juntusen mielestä tietoa huumausaineiden vaaroista pitäisi lisätä ja ennaltaehkäisevään työhön panostaa.

– Mitä nuorempana aloittaa päihteet, sitä todennäköisemmin siitä kehittyy ongelma, hän sanoo.

Juntusta tympii se, että hyvin usein, kun mediassa on esillä huumeisiin kuolleen nuoren tarina, se julkaistaan maksumuurin takana. Näin ne eivät tavoita niitä, jotka voisivat tarvita apua ja joille tarinalla voisi olla muutakin merkitystä kuin uteliaisuudennälän tyydyttäminen.

Laura Juntusen mielestä tietoa huumausaineiden vaaroista pitäisi lisätä.

On mahdotonta sanoa, olisiko minkäänlainen ennaltaehkäisevä työ riittänyt siihen, että Henkka olisi jättänyt huumeet kokeilematta. Ihan yhtä mahdotonta on sanoa, olisiko Juntunen pysynyt teinivuosina erossa päihdepiireistä, vaikka hänelle olisi kerrottu päihteiden vaaroista iltasaduksi pienestä pitäen.

Päihteiden käytön aloittamisella on usein jokin syvemmälle menevä juurisyy, jota niillä koetetaan lääkitä.

Mediassa Juntunen toivoisi näkevänsä enemmän muitakin kuin selviytymistarinoita, sillä pelkästään niiden hän ei usko muuttavan asenneilmapiiriä. Selviytymistarinat kun voivat entisestään leimata päihdekoukkuun jääneitä jotenkin epäonnistuneiksi ihmisiksi, jotka eivät yksinkertaisesti halua nousta pohjamudista.

– Ihmisten pitää alkaa nähdä päihdesairaat arvokkaina ihmisinä, jotta muutoksia voisi syntyä, Juntunen sanoo.

Juntunen myöntää, että hänenkin oli vaikea ymmärtää Henkan ja muiden jatkuvaa jojoilua huumeiden kanssa. Miksi he jatkoivat sellaisten aineiden käyttämistä, jotka aiheuttivat järkyttävää tuskaa paitsi heille itselleen, myös heidän läheisilleen?

Toimintamallit ovat kuitenkin niin syvällä ja riippuvuus niin voimakas osa omaa tapaa olla ja elää, ettei paluuta raittiiseen maailmaan välttämättä ole.

Vaikka Juntunen kritisoi median tapaa nostaa esiin pelkkiä selviytymistarinoita, hän totta vie toivoi, että Henkkakin saisi sellaisen. Että Henkasta tulisi lopulta se sankari, mies, joka nousi huumehelvetistä. Tähän kirjan oli tarkoitus päättyä.

Vaikuttaa kuitenkin vahvasti siltä, ettei Henkka aio koskaan lopettaa.

Ei, vaikka hän kirjoitti muistikirjaansa 10 vuotta sitten, että oma lapsi on kaikkein tärkein ja suurin saavutus hänen elämässään. Ei, vaikka hänestä tuli esikoisen jälkeen pian toisenkin lapsen isä. Ei, vaikka ympäriltä on kuollut niin paljon ystäviä.

Henkka kertoo kirjassa itse, mitä hän ajattelee tilanteestaan:

– Ei tämä ole mulle mikään helvetti. Tämä on ainut elämä, jonka oon ikinä tuntenu. Ja vaikka kadun monia asioita, niin en mää usko, et muuttaisin mitään. Mää halusin käyttää huumeita. Enkä mää aio lopettaa.

Laura Juntusen Subutex-kaupungin kasvatit julkaistaan 15.8. Kirjan on kustantanut Into Kustannus.

Onko sinulla kokemusta aiheesta? Voit kertoa tarinasi luottamuksella lähettämällä sen osoitteeseen samppa.rautio@iltasanomat.fi

Seuraa ja lue artikkeliin liittyviä aiheita

Osion tuoreimmat

Luitko jo nämä?