Aijan ihana ja raskas kokemus pakolaissetlementistä johti yllättävään tekoon: Ugandassa toimii perhekoti oululaisvoimin - Oulun seutu - Ilta-Sanomat

Aijan ihana ja raskas kokemus pakolaissetlementistä johti yllättävään tekoon: Ugandassa toimii perhekoti oululaisvoimin

Furaha-talon väkeä lokakuussa 2018.

Julkaistu: 4.11.2018 16:11

Oululainen Aija Saari on juuri palannut Ugandasta Ouluun. Jinjan kaupunkiin perustettu Furaha-yhdistyksen perhekoti on ottanut suojiinsa kaksi pakolaislasta, Irenen ja Hirwan. Oululaiset ”furahtaneet” keräävät varoja toiminnan pyörittämiseen.

Saaren perustaman Furaha-yhdistyksen tarkoitus on kerätä Suomessa varoja Jinjassa Ugandassa toimivan perhekodin toimintaan. Yhdistys toimii kannatusjäsenmaksuilla, lahjoituksilla ja järjestämällä erilaisia tempauksia. Suunnitteilla on matalan kynnyksen kummitoimintaa heti kun yhdistykselle saadaan rahankeräyslupa.

– Aloitamme kummiohjelman, jonka kautta yksittäiset ihmiset voivat maksaa kuukausittaista kummimaksua lapsille. Koulutus on tärkeää, se on avain tulevaisuuteen monelle lapselle. Haluan tukea tyttöjä erityisesti. He ovat kaikkein haavoittuvimpia.

Saari sai idean perhekodin perustamisesta vuonna 2015 ollessaan töissä Opettajat ilman rajoja -järjestössä Ugandassa.

– Työskentelin Kirkon ulkomaanavun projektissa Rwamwanjan pakolaissetlementissä Ugandassa viisi kuukautta. Se oli yhtä aikaa ihana ja raskas kokemus. Siellä oli pääasiassa kongolaisia pakolaisia, joita tuli joka päivä bussilasteittain, Saari kertaa tapahtumaketjun alkua.

Yhdistyneiden kansakuntien ihmisoikeuskomission (UNHCR) setlementti on täyttynyt kolmessa vuodessa äärimmilleen. Sinne on sijoitettu noin 65 000 pakolaista. Heistä 60 prosenttia on lapsia.

– Tapasin siellä kongolaisia nuoria ja tapasin myös Louisen ja Elviksen. He ovat fiksuja nuoria. Totesimme, että meillä on yhteinen haave: perustaa paikka, jossa voimme auttaa erityisesti pakolaislapsia.

Kolmikko ryhtyi yhdessä hankkimaan sopivaa kohdetta Ugandasta. Louise sai mahdollisuuden päästä pois leiriltä opiskelemaan rakennusalaa.

– Kun opinnot olivat loppusuoralla, mietittiin jatkoa. Päätettiin aloittaa oma projekti. Ensimmäiseksi menin tammikuussa 2018 Ugandaan metsästämään taloa ja hoitamaan paperiasioita kuntoon, Saari kertoo.

Sopiva talo löytyi Jinjan kaupungista, noin tunnin ajomatkan päästä pääkaupungista Kampalasta. Louise muutti sinne ensimmäisen orpolapsen, Hirwan, kanssa helmikuussa 2018.

– Hirwa on 6-vuotias, isoäitinsä kasvattama poika, johon Louise oli tutustunut opiskeluaikana. Pojan isoäiti nukkui pois ja Louise otti hänet siipensä alle, Saari kertoo ensimmäisen perhekodin lapsen tapaamisesta.

Perhekodissa on paikka kymmenelle lapselle. Tarkoitus on saada lapsia pois pakolaissetlementin vaikeista olosuhteista koulutuksen ja myöhemmin vielä työn pariin.

Raahesta kotoisin oleva Saari on koulutukseltaan tradenomi, medianomi ja ammatillinen kouluttaja. Hän on työskennellyt pakolais- ja maahanmuuttajatyössä. Hän on ottanut vastaan kiintiöpakolaisia Utajärvellä ja työskennellyt Maahanmuuttovirastossa kun Suomeen tulvi pakolaisia vuosina 2015-2016.

Hän arvelee, että halu auttaa on tarttunut sydämeen jo lapsuuskodista.

– Minulla on ollut nuoruudesta asti maailmanparantajageeni, joka toisinaan hankaloittaa elämää. Lapsuuskodissa oli sellainen ilmapiiri, että kanssaihmisiä pitää auttaa. Jos ovelle tuli joku, isä auttoi. Samoin isoäiti korosti auttamisen halua ja kouluttautumisen tärkeyttä, Saari valaisee lapsuuden kokemuksiaan.

Saaren mukaan auttamisen palo ja halu ovat voimakkaita, vaikka välillä mieleen hiipii toivottomuuden tunne. Joskus tuntemattoman ihmisen sanoilla on suuri merkitys.

Esimerkkinä hän mainitsee kotimatkallaan kohtaamansa ruotsalaisnaisen. Paljastui, että hän työskentelee suuressa, kansainvälisessä pakolaisjärjestössä.

– Sanoin hänelle, että välillä tunnen itseni niin voimattomaksi, kuin pisaraksi meressä. Apu kertautuu ja se jatkaa matkaa, hän sanoi. Se oli hyvin sanottu ihmiseltä, joka miettii isojen pakolaismassojen asioita. Se oli vaikuttavaa kuulla. Se auttoi jaksamaan taas. Olen tiennyt sen itsekin, mutta arjessa se unohtuu, hän pohtii.

Hyväntekeväisyyden saama kritiikki ja ruma palaute ovat tulleet tutuiksi myös Ugandan orpokodin tukiryhmälle. Saari sanoo, että hän oli valmistautunut negatiivisuuteen jo ennen ensimmäistäkään sähköpostia. Kantaväestön ja maahanmuuttajien välinen kuilu on todellisuutta myös Ugandassa.

– Toimimme kehitysmaassa, ja autamme ihmisiä, jotka tulevat toisesta kehitysmaasta. Sielläkin vastustetaan auttamista ja se ilmaistaan todella painokkaasti. Ugandassa on vaatimus, että pakolaisyhteisölle osoitettavasta avusta suunnataan 70 % pakolaisille ja 30 % kantaväestölle. Se on ihan hyvä käytäntö, Saari kertoo.

Hänen mielestään ihmiset pelkäävät sitä mitä eivät tunne. Kun tuntematon pelottaa, kohtaamiset auttavat.

– Olemme pitäneet Oulussa afrikkalaista pop up-ravintolaa. Viimeksi mukana oli seitsemän eri kansallisuutta. Yhteistä kieltä ei ole, mutta meininki on silti mahtava. Yhteinen tekeminen kaataa aitoja.

Furaha-kodissa mennään eteenpäin pienin askelin. Elvis, 25, opiskelee stipendillä yliopistossa ja Louise, 22, valmistui lokakuussa rakennusalan ammattikoulusta.

– Annamme lapsille aikaa tottua toisiinsa ja uuteen elämäntilanteeseen. Hirwa ja perhekodin toinen asukas, Irene, ovat valmiita ottamaan lisää lapsia taloon, mutta haluamme pysyä kodinomaisena. Tavoitteena ei ole iso laitos, vaan koti tai useita koteja, Saari sanoo.

Elvis on perustanut Ugandaan yhteistyöyhdistyksen, jonka kautta avustustyötä voidaan kohdistaa myös pakolaissetlementin pakolaisiin.

– Veimme sinne lahjoituksia albiinolapsille. Tulevaisuudessa aiomme avata pienen konttorin setlementtiin. Sen kautta voimme auttaa ihmisiä työn etsimisessä ja vaikka cv:n tekemisessä, Saari suunnittelee.

Elvis jakaa Oulusta lahjoituksina saatuja aurinkolaseja ja hattuja Rwamwamjan albiinopakolaisille.

Furaha-talon väki vieraili Basecamp 1 alakoululla Rwamwamjassa. Lapsille vietiin lahjoituksina saatuja koulutarvikkeita ja ensiapupakkauksia.