Tokion olympialaiset: Kommentti: Olympiaurheilijat ovat valmiita pelastamaan Suomen urheilun – onko Jan Vapaavuori? - Olympialaiset - Ilta-Sanomat

Kommentti: Olympiaurheilijat ovat valmiita pelastamaan Suomen urheilun – onko Jan Vapaavuori?

Tokiossa suomalaisurheilijoiden onnistumisprosentti oli vaikuttava. Urheilijoiden nykyasenne synnyttää rohkeita ja koskettavia tarinoita, joiden rinnalla mitalit tai mitalittomuus ovat nyansseja. Uskottavuus vaatii tulevaisuudessa kuitenkin myös mitaleja, kirjoittaa Marko Lempinen.

8.8. 14:07

Tokio

Onko se tulos tai ulos, Mika Kojonkoski?

Tähän Olympiakomitean huippu-urheiluyksikön johtajalle suunnattuun kysymykseen päättyivät suomalaisittain Rion olympialaiset 2016. Suomi sai kisoissa vain yhden mitalin, mutta pointti oli toisaalla: läpi kisojen joukkueesta huokui alakulo, kollektiivisesti ennennäkemätön luovuttamismentaliteetti.

Pääkallonpaikalla Rion kisapaikoilla pystyi päivästä yksi ennustamaan, että heikossa ilmapiirissä moni suomalaisurheilija alisuorittaisi – kuten sitten tapahtuikin.

Tärkeä painotus: syy ei missään nimessä ollut yksistään Kojonkosken, ei tietenkään. Koko Suomen yksilöurheilussa oli, huippu-urheiluyksikön johdolla toki, kovaan ääneen hirttäydytty epärealistisiin odotuksiin.

Uskoteltiin muun muassa, että Suomi nousisi hiihtolajeissa Pohjoismaiden parhaaksi 2020 mennessä. Uskoteltiin, että muutamassa vuodessa kesälajeissa olisi kymmenkunta uskottavaa mitalikandidaattia. Kun urheilijat tajusivat olevansa osa perustelematonta julkikuvaa, paineet kasvoivat ja he menettivät uskonsa.

Erityisesti miinaan ajoi Kojonkoski, joka oli muutama vuosi ennen Rioa sanonut haastattelussa itseensä ja olympialaisiin viitaten, että ”menestystä on tultava, se on tulos tai ulos”. Sittemmin Kojonkoski palasi mäkihyppyyn, kiinalaisten olympiaprojektin 2022 veturiksi.

Suomen olympiaurheilussa oli Tokiossa aivan uudenlaista klangia. Yksi muutoksen kasvoista oli eittämättä olympiapronssille uinut Matti Mattsson.

Nyt Tokion olympialaisissa, viisi vuotta myöhemmin, Suomen joukkueen kokonaissuorituksen voi sanoa symboloituvan siihen, ettei toimittajista juuri kukaan kysellyt huippu-urheiluyksikön johtajan Mika Lehtimäen perään.

Varma merkki siitä, että kisat olivat suomalaisittain onnistuneet.

Tokiossa Suomi sai kaksi mitalia (uimari Matti Mattsson ja nyrkkeilijä Mira Potkonen pronssia), mutta pointti ei edelleenkään ollut mitalien määrässä, vaan yleisessä asenteessa. Nyt joukkueessa oli nähtävissä raikas ja vahvaa itsetuntoa ilmentänyt klangi – aivan uusi, vaikuttava taistelemisen ilmapiiri.

Tapahtui pieni ihme: lähes puolet urheilijoista joko ylisuoritti tai kilpaili oman tasonsa ylärajoilla. Mikä oleellisinta, vain harvat epäonnistuivat.

Lehtimäki on tiukka ja asiansaosaava johtaja, mutta ansio onnistumisesta kuuluu nimenomaan urheilijoille. He osoittivat olevansa valmiita siihen muutokseen, joka pitkään riutuneen yksilöurheilun pelastamiseksi tarvitaan.

Aikanaan Lasse Viren, Pekka Vasala ja kumppanit tunsivat urheilevansa koko Suomen kansakunnan itsetunnon puolesta. Paineet olivat järisyttävät.

Tokiossa suomalaisten urakkaa helpotti se, ettei odotuspaineita juuri ollut. Silti urheilijoissa nähty muutos takavuosien jäyhästi esiintyneisiin, todelliset tunteensa visusti piilossa pitäneisiin olympiaurheilijoiden verrattuna oli merkittävä: uudelle sukupolvelle paineet ovat mahdollisuus, eivät enää uhka.

Ja toisin kuin edeltäjänsä, uusi aalto ei pelkää enää samalla tavalla epäonnistumista. Nykyurheilijat uskaltavat olla avoimia, rehellisiä ja tunteellisia. Syntyy rohkeutta, syntyy koskettavia tarinoita, joiden rinnalla mitalit tai mitalittomuus ovat nyansseja.

Nyt on trendikästä olla oma itsensä.

Edellisiin olympialaisiin verrattuna suuntaa on otettu sujuvasti. Mutta vasta uudet tähdet valaisisivat Suomen olympiataivaan.

Uuden ilmeen uskottavuus vaatii myös mitalitekoja tuekseen.

Golfaaja Sanna Nuutinen sanoi ääneen sen, mistä koko huippu-urheilussa on ensisijaisesti kyse.

Tokion kisoihin osallistui yli 200 maata, joista useat kymmenet olivat lähinnä eksoottisia kutsuvieraita. Mitaleja jaetaan olympialaisissa aina rekkakuormallinen, ja siitä määrästä Suomellekin pitäisi riittää jatkossa enemmän lapioitavaa.

Realistinen mitaliehdokkuus on ikään kuin 6+1-oikein lotossa, sitä ei saa spekuloimalla muutettua täysosumaksi. Seuraava vaadittava muutos Suomen urheilussa koskee valmennusta. Se ei ole tällä hetkellä riittävää kansainvälistä tasoa.

Valmennuskulttuurin muutos vaatii resursseja. Niiden saaminen puolestaan edellyttää huippu-urheilun yhteiskunnallisen arvostuksen parantamista. Suomessahan urheilulla ei ole ollut politiikassa mitään sijaa, vaikka poliittisesti Suomi tarvitsisi nyt enemmän urheilua kuin mitään muuta – kiitos lasten ja nuorten liikkumattomuuspommin.

Katseet kääntyvät Olympiakomitean tuoreeseen puheenjohtajaan Jan Vapaavuoreen, joka on luvannut olla tehtävässään ”suuri yhteiskunnallinen keskustelija”. On tekojen aika.

Tokiossa vieraillessaan Vapaavuori lahjoitti paikalliselle pormestarille kolme vanhaa Nokian matkapuhelinta, olympiamitalien raakamateriaaliksi. Symbolisesti palattiin menneisyyteen, mutta ehkä Vapaavuori ymmärsi myös kysyä, miten Japanin joukkueen Tokion-kisojen huippumenestys rakennettiin.

Suomen urheilujohdolta on löydyttävä vaikutusvaltaa. Sen pitäisi pystyä tukemaan sitä matkaa, joka urheilijoiden fyysisen suorituskyvyn läpimurtoon tarvitaan. Urheilijat itse ovat jo henkisesti valmiita nuorison uusiksi roolimalleiksi, heidän innostajikseen.

– En tiedä… Jos sain omalla esiintymiselläni edes yhden uuden nuoren harrastamaan golfia… Sitten olen varmasti onnistunut, golfaaja Sanna Nuutinen lausui itku kurkussa Ylen haastattelussa.

Edes yhden uuden!

Kyllä, juuri siitä tässä kaikessa on kyse, ei mistään koko kansakunnan itsetuntohöpötyksistä.

Osion tuoreimmat

Luitko jo nämä?