NHL

NHL

Kahden totuuden NHL – huippuliiga on myös höpöliiga

Julkaistu:

NHL:ssä pelataan 1 271 runkosarjan ottelua. Eiväthän ne kaikki ihan täyttä timanttia ole, kirjoittaa Tuomas Nyholm.
Joka lokakuun alussa olen mehuissani.

NHL alkaa.

Viikkoa myöhemmin olen enää puolimehuissani. En muistanutkaan, millaista se on.

Aion seuraavien noin 3 000 merkin aikana käsitellä sitä, millaista se on.
Mainos (Teksti jatkuu alla)
Mainos päättyy

***

NHL on ilman muuta maailman paras jääkiekkosarja. Paitsi jos mitataan keskialueen kyynistä ansapeliä. Tai jos mitataan rintamahyökkäyksiä. Siinäkin kategoriassa Suomi vie voiton.

Tunnistatte kyllä nämä hauskoiksi kuvittelemani pikku tikarit. Olen niitä aiemminkin käyttänyt alleviivatessani SM-liigan valmentajien ylivarmistelevaa lähestymistapaa.

Liiga on huomattavan taktinen sarja. Niin on myös NHL, mutta täysin eri tavalla. Pohjois-Amerikassa valmennetaan merkittävästi enemmän yksityiskohtien ja yksittäisten pelitilanteiden tai -asetelmien kautta.

Suomessa jääkiekko-ottelu on monen vuoden ajan ollut 60x30 metrin kokoinen esiintymislava, jolla soi viiden pelaajan saumaton sinfonia. Turha sinkoilu pois, ettei nyt vaan mitään sattuisi.

NHL on rajuja iskuja 4x4 metrin alueelle, 1–5 miehen hillitöntä luistelua kohti seuraavaa kamppailupaikkaa, jossa ratkotaan asetelmat siihen, mihin päin kaukaloa syöksytään seuraavaa kamppailua varten. Ja vähän väliä jomman kumman osapuolen koneistosta murtuu jokin osa. Syntyy maalitilanne.

Tämä kaikki sanottu ei tietenkään tarkoita, etteikö NHL:ssä välitettäisi viisikoista. Totta kai välitetään. Mutta pelin tahdin määrääminen menee usein edelle.

Voisi jopa sanoa – jos haluaa olla kaltaiseni suomalainen terminologinen edelläkävijä – että NHL:ssä riittää tilapäinen laadukas kolmikkopeli, jotta päästään taas kiinni viisikkopeliin. Eli riittää, että X määrä pelaajia taistelee hetken pitääkseen tilanteen hengissä alivoimaisessakin asetelmassa. Muut tulevat kyllä pian tuhatta ja sataa hätiin.


Parhaissa matseissa tähän liittyy viimeisen päälle laadukas viisikkopelaaminen, ja silloin todellakin ollaan huikeuden äärellä.

Chicago, Tampa, Toronto. Washington. Aloittakaa vaikka niistä. Sitoutuneimmat voivat katsella viime kauden Pittsburghia videolta. Ja totta kai Carolina, jos NHL:n eurooppalaisin pelivivahde kiinnostaa etkä kaipaa tähtiloistoa.

***

Lokakuinen pettymykseni syntyy siitä, ettei tuollainen peli todellisuudessa ole aina lähellekään niin viihdyttävää kuin miltä se kuulostaa. Huonot NHL-pelit ovat tosi huonoja. Tämä toki on loogista ja pätee kaikkiin sarjoihin: on parempia jengejä ja sitten on vähemmän parempia. Plus valtavat pelimäärät.

Pointtini on se, että NHL:n automaattinen ihannointi on vailla perusteita. Pelin viihdearvo heittelee valtavasti.

Olisi kiinnostavaa tietää, kiinnostaako tämä asia ketään Pohjois-Amerikassa.

Kaikessa hienoudessaan NHL nimittäin on tähtikulttien kuristama höpöliiga.

Ja juuri tuossa lauseessa kiteytyy Suomen ja Pohjois-Amerikan välinen ero. Loputon Matthews & McDavid -hehkutus ei ole kanadalaiselle millään muotoa kuristava tekijä.

Se on koko homman ydin.

Ja tapa, jolla NHL syleilee historiaansa, sen tähtiä ja tähtihetkiä, on niin perin juuri amerikkalainen, pinnallis-syvällinen ja häpeilemätön pyrkimyksissään, että se toimii. Sidney Crosbyn aikakauden suurin muutos liigassa on se, että nostalgis-glitteröivä kerrontakieli on saatu kiinnitettyä uuteen sukupolveen.

Juuri tästä tähtiloistokulttuurista SM-liigan pitäisi ottaa oppia. Lisää fiilistä ja musiikkivideoita, vähemmän termejä, jotka kuulostavat vaikkapa tältä:

Puolustusalueen puolustuspeli.

Ja vielä:

NHL:n parhaita puolia katsojan kannalta on se, että mikään peli ei ole koskaan ohi ennen aikojaan. Vaikka taululla olisi ekan kympin jälkeen 3–0 tai jopa enemmän, isoja takamatkoja kurotaan umpeen harva se ilta.

Kommentit

    Näytä lisää
    Kommentointi on päättynyt